Pitäisikö tätä hävetä?

Koko sairauteni aikana olen harmitellut ettei tästä juurikaan puhuta. Masennus esiintyy mediassa lähinnä tilastoina ja hyvin harvoin siitä puhutaan henkilötasolla. En muista lukeneeni montaakaan artikkelia jossa joku masentunut olisi kertonut kokemuksistaan.

Alkuvaiheessa koin olevani hyvin yksin. Tiesin että masennusta esiintyy Suomessa jonkin verran mutten kohdannut muita sairastuneita. En tiennyt kenelle puhua sairaudestani kun epäilin kenenkään tilannettani ymmärtävän. Voimakas paha olo kulki mukanani, mitä pahensi tunne siitä ettei kukaan lähipiiristäni ymmärtäisi kokemuksiani.

Jossain vaiheessa aloin varovaisesti avautua tilanteestani ympäristölleni. Yhtäkkiä sieltä sun täältä tuli varovaisia kommentteja muiltakin masentuneilta. Näin jälkeenpäin voisi suorastaan sanoa että lähipiirini oli täynnä masennuksen kokeneita ihmisiä. Minua harmitti miksei kukaan ollut puhunut tilanteestansa aiemmin. Ehkä kyse on jonkinlaisesta häpeästä?

Päätin jossain vaiheessa välttää oman sairauteni häpeämistä ja puhua siitä suoraan ihmisille joihin luotan. Olen suhtautunut masennukseeni lähes yhtä avoimesti kuin muihinkin satunnaisiin sairauksiin. Monet ovat jälkeenpäin ihmetelleet kuinka olen uskaltanut puhua niin suoraan asiasta mutta en ole vielä joutunut päätöksiäni katumaan. Ihan hyvä vain että asiasta puhutaan ja ihmiset joutuvat huomaamaan kuinka yleinen sairaus tämä on.

Tietysti omista vaivoistaan aina valitteleva ihminen voidaan kokea rasittavaksikin mutta en ole ottanut tästä paineita. Luotan sen verran arvostelukykyyni milloin näistä asioista puhun ja kenen kanssa...

Hmm... Jutun ydin on kuitenkin ehkä kysymyksessä pitäisikö masennusta hävetä? Onko masennukseen sairastuminen ihmisen oma syy vai pelkästään huonoa tuuria? Onko sillä toisaalta edes väliä? Itse koen nykyään sairastumiseni hyvin inhimilliseksi kokemukseksi jota en halua hävetä. Ehkä se todistaa heikkouteni mutta siinäpähän todistaa - en ainakaan ole tylmä ja tunteeton robotti :-)

Ajatukseen häpeästä voisi myös liittää keskustelun mielisairauksista. Voiko masennuksen luokitella mielisairaudeksi ja mikäli voi niin muuttaisiko se sairauden tasoa? Mielisairauksia pelätään kuten mielisairaitakin. Pelkääkö masentunut ihminen leimaamista mielisairaaksi? Nojoo, en saa nyt oikein ajatuksen päästä enää kiinni mutta tämmöistä tänään...

Selviytymiskeinoja

Halusin tähän blogiini myös jotain konkreettisia neuvoja mikä minua itseäni on auttanut selviytymään vaikeina aikoina. Tietenkään en voi yleispäteviä neuvoja antaa mutta ainakin esimerkkejä siitä mitä voi yrittää voidessa pahoin...

Kaikkein heikoimmassa kunnossani en jaksanut oikein nauttia mistään. En jaksanut tehdä mitään. Oikeastaan halusin vain nukkua pahaa oloani pois, toivoen jatkuvasti että seuraava päivä olisi edes hieman helpompi kestää. Keskittymiskykyni oli heikko ja hermoni myös. Sukulaiseni pakotti minut kirjoittamaan ylös listan asioista joista a) joko pidän edes hieman (vanhat Disneypiirretyt, suklaapraliinit) b) tai joista olen aina ennen pitänyt paljon (tanssiminen). Seuraavat asiat auttoivat edes hieman lieventämään oloani:

• Ruoka (Pidin huolta että söin säännöllisesti. Söin ruokaa mistä olin pitänyt. Söin herkkuja)
• Kalja (Join joka ilta pahimpana 2-3 kuukautena 2-4 kaljaa ennen nukkumaanmenoa. Kalja rentoutti oloani ja helpotti nukahtamista)
• Väsyttävät lääkkeet (Pahimpana aikana en saanut kunnolla unta. Tällöin otin uneni turvatakseni väsyttävän lääkkeen ennen sänkyyn menoa)
• Vanhat lastenkirjat (Luin suurimman osan ajastani vanhoja leppoisia lastenkirjoja joissa maailma oli rauhallinen, ongelmat pieniä ja tarinat pätkitty sopivan lyhyiksi)
• Tv-sarjat ja elokuvat (Päivärutiineihini kuului joka ilta seurata joko tuttua tv-sarjaa tai katsella rentouttavia leffoja. Kalja kuului tähän konseptiin)
• Hiusten pesu, itsestään huolehtiminen (Kiinnostukseni tähän oli lähellä nollaa mutta tästä tuli aina hyvä olo jälkeenpäin)
• Kävelylenkit (Yritin jaksaa päivittäin edes lyhyelle kävelylle luontoon. Auttaa sekä fyysisen rasituksen takia että ympäristön vaihdoksen ja luonnon vaikutuksen takia)

Voidessani hieman paremmin lopetin kaljan juomisen (pelkäsin alkoholisoituvani) ja vähensin väsyttävien lääkkeiden käyttöä vain pahimpiin iltoihin. Jaksoin taas hieman tavata ystäviäni ja jopa käydä välillä juhlimassa (alkoholi ja krapula ei tosin ole suositeltavaa masentuneille...). Sosiaalinen elämäni koheni hieman ja lisäsi iloani. Uusia tapoja tuli kuvioihin:

• Rutiinit (Yritin kehittää itselleni turvallisuutta luovia päivärutiineja)
• Liikunta (Päivittäiset kävelyt tai muu urheilu)
• Hyvien ystävien tapaaminen (Tapasin ystäviä joiden tapaaminen paransi oloani)
• Ongelmista puhuminen (Yritin jonkin verran avautua ongelmistani parhaille ystävilleni jotka ottivat asiani ihan hyvin vastaan. En tuntenut olevani enään niin yksin sairauteni kanssa)
• Harrastuksiin palaaminen (Aloin taas käydä tanssitunneilla)
• Itseapu, vaihtoehtoiset hoidot (Kävin hieronnassa, ostin rentoutumiskasetteja ja piikkimaton, luin joogakirjaa ja jopa Dr. Philin elämäntapaoppaita. Sisustin makuuhuoneeni mahdollisimman rentouttavaksi)
• Kirjoittaminen (Pakotin itseni välillä kirjoittamaan päiväkirjaa ja pohtimaan ongelmiani. Tämä on ollut masennukseni aikana ehkä vaikeinta. Jollain lailla tämä askel on ollut itselleni ehdottamasti hankalin toteuttaa. Päiväkirjan pitäminen on kuitenkin takuuvarma juttu itseensä tutustumiseen ja ihmisenä kasvamiseen)

Nyt voidessani jo paljon paremmin olen siirtynyt jo suurempiin haasteisiin :-)

• Harjoittelen vihani purkamista ulospäin (Pieniä askelia. En niele enää kaikkea vaan yritän sanoa takaisin jotain aina kun on vähääkään aihetta. Murisen ihmisille syyttäkin huonoina päivinä ja yritän pitää mielessä että minullakin on oikeus olla välillä epäjohdonmukainen ja ikävä)
• Yritän hyväksyä että pienet ahdistukset ja ikävyydet kuuluvat arkipäivään. Pakotan itseni ajattelemaan että vastoinkäymisiä kuuluu olla jonkin verran. Jotenkin tämän asian hyväksyntä on saanut pelkoni ahdistuskohtauksia kohtaan lievenemään.
• Yritän hyväksyä paremmin elämän ikävät puolet: tylsyyden, surun, arkirutiinit, vihantunteet. En yhdistä enää negatiivisia tunteitani suoraan sairauteeni kuten pahimman vaiheen aikana
• Pyrin nykyään aktiivisesti olemaan vähemmän täydellinen ihminen (vaikeaa perfektionistille). Hyväksyn tekemäni tyhmyydet ja virheet ja jopa välillä kannustan itseäni tekemään jotain idioottimaista. Errare humanum est.

Näiden askelten kautta olen pikkuhiljaa saanut elämänvoimaani takaisin. Olen vahvempi kuin vuosi sitten. Odotan taas jopa ihan hieman haasteita elämääni mitä en olisi uskonut tapahtuvan. Entäs te? Minkälaisia selviytymiskeinoja teillä on? Jakakaa mielellään hyvät vinkit kanssani :-)

Päivän ajatuksia

Syksy on muutosten aikaa. Kesätöistä pitäisi palailla, vaihtaa kaupunkia ja aloittaa opinnot uudestaan. Paljon muutoksia lyhyessä ajassa, jännittää. Huomaan että sietokykyni on taas parantunut kun en (ainakaan vielä...) hypi seinille vaikka jännittääkin. Lähes poikkeuksetta vointini on aina huonontunut stressijaksojen aikana tai jälkeen, joskus jopa ennakoivasti. Mikäli en koe kummempia ahdistuksia lähiviikkoina, alan oikeasti uskoa että olen taas hieman parempi!

Parantumiseni on sujunut loivan porrasmallin mukaisesti. Ensimmäisen kerran hoidon (lääkitys ja terapia) alkaessa koin selkeän muutoksen vasta 4-5 kuukauden kuluttua. Olin menossa lyhyelle matkalle ulkomaille ystävieni kanssa. Jännitin etukäteen paljon ja olin haluton lähtemään mutta kokemus oli upea - ensimmäistä kertaa olin päiväkausia ajattelematta sairauttani ja murehtimatta jokaista tuntia. Tällöin aloin vasta kunnolla uskoa parantumiseeni.

Toisen kerran huomasin pari kuukautta myöhemmin (kesällä 2009) että ahdistukset eivät enää olleetkaan päivittäisiä ja viikkoon sisältyi rentoja ja nautinnollisiakin päiviä. Tästä on menty hiljalleen ylöspäin ja ensimmäisen kerran koin itseni täysin huolettomaksi ja terveeksi tämän kesän alussa 2010 (hyvä vointini kesti reilun kuukauden!). Kärsivällisyys on tässä sairaudessa ainakin koetuksella, parantumisen kun haluisi tapahtuvan välittömästi...

Nyt kun peilaan oloani vuotta taaksepäin, voin todeta että tämän vuoden puolella minulla on ollut ainoastaan yksi paha ahdistuskausi joka kesti viikon. Muuten olenkin voinut melkoisen hyvin mutta yksittäisiä päivän tai illan ahdistuksia on edelleen silloin tällöin... Yritän nykyään ennakoida oloani ja suunnitella etukäteen rentoa päiväohjelmaa rankemmille kausille...

Mikäli tämä itsesuojelu näyttäisi toimivan, alan todellakin uskoa parempaan tulevaisuuteen :-)

Lyhyesti tarinani...

Poltin itseni loppuun 2008 keväällä liialla työllä. Olin tunnollinen tyttö joka ei tuntenut rajojaan eikä kuunnellut varoituksia itsensä ylikuormittamisesta. Kaikki kaatui paniikkihäiriö-oireisiin joiden myötä hakeuduin hoitoon. Minulle kerrottiin stressioireista ja kirjoitettiin sairaslomaa jota en pitänyt. Tein lisää töitä. Lopuksi olin niin väsynyt että selvisin sovituista kesätöistäkin vain nippa-nappa, lääkkeiden ja kaljan avulla. Syksyllä 2008 ajattelin levätä mutta tilani vain huononi kunnes sain masennusdiagnoosin...

Vastahakoisesti otin vastaan masennuslääkityksen ja hain kelan kustantamaan terapiaan joka minulle myönnettiin maaliskuussa 2009. Parantuminen on ollut hidasta ja takkuista mutta hiljalleen huomaan voimieni lisäntyneen, itsetuntemukseni parantuneen ja muuttuneeni vahvemmaksi ihmiseksi. Takapakkejakin on ollut mutta suunta on loivasti ylöspäin :-)

Itsestäni voisin kertoa sen verran että olen päälle 20 vuotias, opinnot vielä kesken, työkokemusta alalta jos toiselta jonkin verran. Masennus oli vaikea hyväksyä senkin takia että olen aina ollut hyvin positiivinen ihminen joten 'joku negatiivinen sairaus' ei yhtään tuntunut omaltani. Oireet ovat olleet lähinnä ahdistuksia eri muodoissa; pelkotiloja; univaikeuksia; väsymystä ja uupumusta kaikkeen... Edelleen osaan nauttia elämästä mutta oireet vyöryvät välillä niin vahvasti päälle että nakertavat elämäniloa ja voimia.

Välillä mietin katkerana miksi juuri minä? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Joskus tekisi mieli vain lopettaa taisteleminen ja lohduttomimpina hetkinä tuntuu ettei hoidosta ole mitään hyötyä ja parempi kaikille vain kuolla pois. Nämä hetkittäiset tunteet olen jotenkin oppinut sietämään ja hyväksymään vaikka onkin rankkaa. Näenkin tämän elämäni haastavimpana kriisinä josta yritän selvitä ja kasvaa vahvemmaksi ihmiseksi. En ole suunnitellut parantumiseni jälkeen (vittu paras ois tapahtua... ja sori kiroilu...) enää ikinä sairastua masennukseen! Olen todellakin päättänyt päästä tästä kokonaan yli, sen olen ansainnut! :-)

Muttajoo, hyvin henkilökohtaista tekstiä... Mietin aluksi hyväksyisinkö lainkaan kommentointia mutta päätin kuitenkin kokeilla jos tämä toimisi, voi tosin olla että tämä tulevaisuudessa muuttuu. Tällä blogilla ajattelin lähinnä peilata omia ajatuksiani ja ehkä myös seurata parantumisprosessiani(?). Aiemmin eivät voimani ole riittäneet tähän projektiin mutta nyt alan olla niin vahva että ehkä pystyn tähän :-) Toivon että jollekin joka on kokenut samaa näistä teksteistä ja ajatuksista voisi olla jotain hyötyäkin...