Tässä teksti jonka olen kirjoittanut jo noin vuosi sitten mutta jostain syystä tämä oli jäänyt julkaisematta
Olen pohtinut miten käsittelen ahdistustani ja miten sitä pitäisi tai voisi käsitellä. Yksi keino jota tajusin käyttäväni on tunnesyöminen. Syöminen tuo nopeaa lohdutusta ja hyvää oloa - verensokerit nousevat tietysti mutta syöminen ihmisen perustarpeena tuo myös rauhoitusta hyvin alkeellisella tasolla, samoin kuin nukkuminenkin.
Ruoka. Länsimaisessa kulttuurissa ruoka on enemmän kuin pelkkä vatsantäyte - sitä pidetään elämyksenkaltaisena nautintona. Ruoasta nauttimista ei pidetä syntinä tai tuomittavana (paitsi mahdollisesti jos syöjänä on ylipainoinen henkilö). Tämä lohdutuskeino onkin siis ainakin sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin vaikkapa juopottelu.
Kun ahdistaa - vatsanpohjassa tuntuu ontolta ja olo on muutenkin apea - on helppo hakea nopeaa lievitystä oloon. Voileivän, kakunpalan tai suklaalevyn mussutus tuntuu perustellulta kun vaakakupissa painaa henkinen hyvinvointi. Kuitenkaan herkuttelu ei tuo lohtua kuin hetken eikä ratkaise takana piileviä ongelmia. Myöskään pidemmän aikaa jatkunut loiva painonnousu ei mitenkään piristä yleistä mielialaa kun vanhat vaatteet eivät mahdu päälle eikä peilikuva imartele.
Oma ongelmani on se etten osaa tunnistaa tarpeeksi selvästi näläntunnetta tai erottaa sitä tavallisesta ahdistuksesta. Verensokerin lasku aiheuttaa huonon fiiliksen siinä missä masentava päiväkin. On päiviä jolloin melkein vannoisin olevani nälkäinen vaikka ruokailustani olisi kulunut vain reilu tunti... Tietenkin syynä voi myös olla verensokerien heittely eikä pelkät psyykkiset ongelmat mutta toistaiseksi olen hylännyt tämän teorian.
Olisi kiva tietää miten ihminen jolla ei ikinä ole ollut säännöllisiä ruokailuaikoja eikä terveellisiä ruokailutottumuksia voisi aikuisessa iässä opetella hallitsemaan nämä asiat. Minulla on varmasti kohtalotovereita, mutta silti ihmiset joiden kanssa olen puhunut asiasta lähinnä löpertelevät erilaisten dieettien nimeen tai toteavat vain lakonisesti että "helppoahan se on kun vain pitää huolen että kuluttaa sen minkä syö".
Kyllä, uskon että monet dieetit toimivat painonhallinnassa ja kyllä, todellakin on selvä että täytyy kuluttaa minkä syö mikäli tahtoo pysyä samassa painossa. Kuitenkin se mitä haen on terveellinen elämäntapa mitä voisi ylläpitää vuosikausia. Pitäisikö aikatauluttaa kaikki ruokailut, syödä militäristisen tarkasti vai miten? Joku jolla on tähän ongelmaan vastaus voisi jakaa sen kanssani..
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Parantumisen partaalla
En ole pitkään aikaan taas jaksanut tänne kirjoitella mutta aina välillä blogi muistuttaa olemassaolostaan. Päivityksiä tilanteeseeni nyt puolentoista vuoden ajalta:
Kaiken kaikkiaan siis tilanne näyttää melko hyvältä jos vertaa edellisiin kirjoituksiin. Edelleen siis on välillä alakuloisiakin hetkiä, surun, vihan ja ahdistuksenkin tunteita, mutta nämä ovat paljon siedettävämmässä muodossa nykyään ja sen lisäksi myös onneksi lyhytkestoisempia. Luultavasti olen oppinut tunnistamaan esimerkiksi stressioireitani jo ajoissa jolloin voin tehdä korjausliikkeitä elämääni vähän tehokkaammin ja välttämään pahimpia karikoita? Ehkä myös olen oppinut ottamaan vastoinkäymiset hieman paremmin.
Toinen asia mistä olen tainnutkin joskus aiemmin jo kirjoittaa on tunteiden erittely. Uskon että koen ahdistusta lähinnä silloin kun mikään muu tunne ei oikein sovi muottiin. Jossain vaiheessa panin merkille sotkevani esimerkiksi närästyksen tunteen ahdistukseen. Muutenkin epämäääräinen fyysinen paha olo ahdistaa itseäni mutta toisaalta jos pystyn määrittelemään sen syyn, on helpompi päästä tunteesta eroon. Toinen fyysinen oire joka usein sekoittuu ahdistukseksi on painostavan ukkosilman aikana semmonen yleinen nihkeys. Uskon että kummatkin fyysiset oireet ovat semmoisia joita koen ahdistuksen aikana ja välillä syy-seuraus meneekin siis väärinpäin: ahdistus ei aiheutakaan närästystunteita vaan närästys ahdistuksen. Tämän oivaltaminen on saanut ahdistusten määrän yleisesti vähenemään :-)
Uskon myös että kärsin jollain tasoin heittelevästä verensokerista, josta johtuen mielialani saattaa heitellä. Tämän hoitoon en ole vielä löytänyt selkeää ratkaisua muuta kuin yritystä tasapainoittaa ruokailutottumuksia... En tiedä kuinka tavallista muille tämmöiset tunteiden sekoittumiset ovat mutta uskoisin etteivät niinkään epätavallisia, itse kun ainakin olen ahdistuksissani ja masennuksissani melko yliherkkä ja reagoin kaikkeen.
Terapiaani on kestänyt nyt kaiken kaikkiaan reilut viisi vuotta ja aion jatkaa tätä vielä toistaiseksi. Voisin mahdollisesti selvitä jo tällä määrällä terapiaa elämän läpi mutta uskon myös että muutama vuosi lisää parantaisi yleisesti edellytyksiäni elämänhallintaan ja tasapainoiseen onnelliseen elämään, joten mieluummin jatkan tätä vielä vaikka parikin vuotta.
Juuri tällä hetkellä elämä siis hymyilee enkä keksi mitään ihmeempää kirjoitettavaa mutta eiköhän joku potku tule vielä jostain suunnasta vielä jossain vaiheessa :D
- En ole kokenut tosi pahoja ahdistuskausia vuoteen (!!!)
- Edellinen paha ahdistuskausi oli viime vuoden keväällä ja johti lääkityksen vaihtoon. Olin todella syvässä masennuksessa lähes kuukauden ajan
- Koen olevani melko tasapainoinen ja onnellinen suurimman osan ajasta
- Edelleen, etenkin stressikausina, saatan olla ahdistunut pari päivää mutta tämä on lajiltaan "kevyempää" ja siis myöskin siedettävää ahdistusta :-)
- Opintoni ovat edenneet melkein valmistumiseen asti ja tiedossa on myös työpaikka tulevaisuudelle
Kaiken kaikkiaan siis tilanne näyttää melko hyvältä jos vertaa edellisiin kirjoituksiin. Edelleen siis on välillä alakuloisiakin hetkiä, surun, vihan ja ahdistuksenkin tunteita, mutta nämä ovat paljon siedettävämmässä muodossa nykyään ja sen lisäksi myös onneksi lyhytkestoisempia. Luultavasti olen oppinut tunnistamaan esimerkiksi stressioireitani jo ajoissa jolloin voin tehdä korjausliikkeitä elämääni vähän tehokkaammin ja välttämään pahimpia karikoita? Ehkä myös olen oppinut ottamaan vastoinkäymiset hieman paremmin.
Toinen asia mistä olen tainnutkin joskus aiemmin jo kirjoittaa on tunteiden erittely. Uskon että koen ahdistusta lähinnä silloin kun mikään muu tunne ei oikein sovi muottiin. Jossain vaiheessa panin merkille sotkevani esimerkiksi närästyksen tunteen ahdistukseen. Muutenkin epämäääräinen fyysinen paha olo ahdistaa itseäni mutta toisaalta jos pystyn määrittelemään sen syyn, on helpompi päästä tunteesta eroon. Toinen fyysinen oire joka usein sekoittuu ahdistukseksi on painostavan ukkosilman aikana semmonen yleinen nihkeys. Uskon että kummatkin fyysiset oireet ovat semmoisia joita koen ahdistuksen aikana ja välillä syy-seuraus meneekin siis väärinpäin: ahdistus ei aiheutakaan närästystunteita vaan närästys ahdistuksen. Tämän oivaltaminen on saanut ahdistusten määrän yleisesti vähenemään :-)
Uskon myös että kärsin jollain tasoin heittelevästä verensokerista, josta johtuen mielialani saattaa heitellä. Tämän hoitoon en ole vielä löytänyt selkeää ratkaisua muuta kuin yritystä tasapainoittaa ruokailutottumuksia... En tiedä kuinka tavallista muille tämmöiset tunteiden sekoittumiset ovat mutta uskoisin etteivät niinkään epätavallisia, itse kun ainakin olen ahdistuksissani ja masennuksissani melko yliherkkä ja reagoin kaikkeen.
Terapiaani on kestänyt nyt kaiken kaikkiaan reilut viisi vuotta ja aion jatkaa tätä vielä toistaiseksi. Voisin mahdollisesti selvitä jo tällä määrällä terapiaa elämän läpi mutta uskon myös että muutama vuosi lisää parantaisi yleisesti edellytyksiäni elämänhallintaan ja tasapainoiseen onnelliseen elämään, joten mieluummin jatkan tätä vielä vaikka parikin vuotta.
Juuri tällä hetkellä elämä siis hymyilee enkä keksi mitään ihmeempää kirjoitettavaa mutta eiköhän joku potku tule vielä jostain suunnasta vielä jossain vaiheessa :D
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Unelmieni elämä?
Aina välillä harkitsen minkälaista elämää haluisin elää. Tämä ajatus tuntuu niin epätodelliselta ja pelottavalta, lähes kielletyltä. Entä jos ääneen lausuttuna se ei toteudukaan?
Äitini aina viittaa Brian Tracyn kirjaan Menestys ja onnellinen elämä sanoessaan että kaikki unelmansa voi toteuttaa kunhan vain määrittelee ne ensin. En ole lukenut kirjaa vieläkään, osittain mielenosoituksena äidilleni, osittain energian puutteesta johtuen. Kirjan opetus on kuitenkin kuulemma "saat mitä haluat".
Mihin kuitenkin olen valmis ryhtymään vaikken lukisikaan kirjaa on määrittelemään mitä elämältäni haluan. En ehkä jaksa ryhtyä tähän nyt, mutta joskus kuitenkin. Uskon että unelmia on helpompi tavoitella mikäli ne ovat selkeitä. Paperille kirjattuna huomaa myös ovatko ne realistisia tai edes tavoittelemisen arvoisia...
Äitini aina viittaa Brian Tracyn kirjaan Menestys ja onnellinen elämä sanoessaan että kaikki unelmansa voi toteuttaa kunhan vain määrittelee ne ensin. En ole lukenut kirjaa vieläkään, osittain mielenosoituksena äidilleni, osittain energian puutteesta johtuen. Kirjan opetus on kuitenkin kuulemma "saat mitä haluat".
Mihin kuitenkin olen valmis ryhtymään vaikken lukisikaan kirjaa on määrittelemään mitä elämältäni haluan. En ehkä jaksa ryhtyä tähän nyt, mutta joskus kuitenkin. Uskon että unelmia on helpompi tavoitella mikäli ne ovat selkeitä. Paperille kirjattuna huomaa myös ovatko ne realistisia tai edes tavoittelemisen arvoisia...
Vanhempieni avioero sattui
Asia jota en ole kovin paljoa vielä miettinyt tai työstänyt oli vanhempieni avioero. Olin siirtymässä kuudennelta luokalta yläasteelle ja oli kesäloma. Pitkän aikaa - jopa vuosia - jatkuneet riidat kotona olivat usein päättyneet huutoihin "mä eroan susta!" ym. mutta vaikka ne lastakin ahdistivat ja satuttivat en koskaan uskonut tämän toteutuvan. Yhtenä kauniina kesäpäivänä vanhempani sanoivat että mennään kävelemään. Menimme perheeni kanssa kävelylle kauniiseen puistoon ja muistan nauttineeni päivästä uskomattoman paljon. Ihmettelin miksemme aina viettäneet näin rauhallista ja ihanaa päivää ilman riitoja. Menimme kahvilaan jossa vanhempani kertoivat uutiset, "olemme eroamassa ja isä muuttaa pois kesän lopulla".
Kuultuani uutiset suutuin ja itkin ja varmaan huusinkin. Tuntui niin hölmöltä kontrastilta että vietimme parasta yhteistä perhepäivää vuosikausiin ja juuri nyt tämä ilmoitus annettiin. Meitä lapsia ei varoitettu, meille ei kerrottu mitään ennen lopullista päätöstä. Olin niin surullinen ja vihainen. Olin myös peloissani sillä isäni oli ottanut jopa enemmän vastuuta kodistamme kuin äitini ja mietin miten ihmeessä tämä tulisi toimimaan. Äitini tempperamentti on myös sellainen että en tuolloin uskonut selviäväni yhteiselosta vain äitini ja sisarusteni kanssa.
Vanhempieni erotessa minulle annettiin mahdollisuus valita kumman vanhemman luona haluisin asua. Pohjimmiltani halusin isäni luokse, tiedostaen että elämä siellä tulisi olemaan helpompaa - pöydässä olisi ruokaa ja meille aseteltaisiin selkeät rajat. On kuitenkin julmaa pyytää lasta valitsemaan. Kysymys on vain uudestaan muotoiltu "kumpaa vanhempaa rakastat enemmän?"-versiosta... En siis voinut vastata vaikka pohjimmiltani tiesinkin vastauksen. Jouduimme äidilleni. En tiedä oliko päätös pysyä hiljaa hyvä, ainakaan itselleni...
Kesän loppu ja syksyn alku tuntui epätodelliselta. Jotenkin muutos tulisi olemaan niin valtava ettei sitä uskaltanut kuvitellakaan. Luultavasti tunsin myös pientä helpotusta että nyt ei ainakaan tarvitsisi enää pelätä pahimman tapahtuvan kun se jo oli tapahtunut. Olin vanhin lapsista joten uskon että alitajuisesti koin velvollisuudekseni myös huolehtia nuoremmista mikäli äitini ei jaksaisi. Murrosikäisenä en kyllä tainnut tätä näyttää niinkään selvästi, lähinnä murjotin iltaisin huoneessani ja vihasin elämääni.
Vuodet kotona äitini kanssa olivat todella rankat. Äitini oli (luultavasti) masentunut ja täysin uuvuksissa tapahtumista. Hän otti virkavapaata joiksikin kuukausiksi ja eleli lähinnä kotona. Meillä ei ollut rahaa eikä äitini taloustaidot olleet niin hyvät että hän olisi saanut varojaan riittämään. Hän purki ahdistustaan ja yksinäisyyttään tapaamalla ystäviään ja käymällä tanssimassa jos vaikka tapaisi uuden miehen. Me lapset jäimme aika lailla huomioitta.
Toisinaan äitini taas havahtui rooliinsa ja ylireagoi tekemisiimme soittamalla ystäviemme vanhemmille ja haukkumalla ystävieni huonotapaisuutta (esim. tupakanpoltto). Kaiken kaikkiaan olo oli tukalaa - jos äitini ei välittänyt, olimme yksin ja unohdettuja sisarusteni kanssa, jos äitini välitti, se purkautui liioiteltuna huolena ja raivokohtauksina "käytätkö huumeita?"-tyyliin. Humalapäissään äitini oli vieläkin hankalampi ja suorastaan lietsoi riitaa. Joskus baarista tullessaan mukana saattoi myös olla jotain miehenkutaleita - minä selvisin tästä jotenkin mutta nuoremmille sisaruksille tämä oli vaikeampi paikka.
Jotenkin selvisin tästäkin ajasta ja lukioon päästessäni huomasin pikkuhiljaa että minulla itselläni on onneni avaimet. Tein jotain pikkuhommia saadakseni taskurahaa ja pystyin viettämään luokkatoverieni kanssa jonkinlaista sosiaalista elämää käymällä välillä kahviloissa tai ostoksilla. Aloin etsiä itseäni ja löysinkin jonkinlaisen onnen. Vuotta, paria myöhemmin rakastuin ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Odotin hetkeä jolloin valmistuisin lukiosta ja pääsisin muuttamaan pois kotoa...
Lukiosta alkaen oloni vain helpottui ja muuttaessani opintojeni perässä muualle koin kuin olisin syntynyt uudelleen. Elämä oli uskomattoman helppoa ja kaunista. Nyt, joitakin vuosia myöhemmin, tuntuu kuin minut olisi taas työnnetty takaisin teinivuosieni masennukseen. Olen mielestäni rankkojen vuosieni jälkeen ansainnut jo onnen ja kevyen elämän, en millään haluaisi suostua uuteen masennuskauteen (uskon olleeni teinivuosinani masentunut). Huoh, elämä on välillä niin epäreilua ja rankkaa...
Kuultuani uutiset suutuin ja itkin ja varmaan huusinkin. Tuntui niin hölmöltä kontrastilta että vietimme parasta yhteistä perhepäivää vuosikausiin ja juuri nyt tämä ilmoitus annettiin. Meitä lapsia ei varoitettu, meille ei kerrottu mitään ennen lopullista päätöstä. Olin niin surullinen ja vihainen. Olin myös peloissani sillä isäni oli ottanut jopa enemmän vastuuta kodistamme kuin äitini ja mietin miten ihmeessä tämä tulisi toimimaan. Äitini tempperamentti on myös sellainen että en tuolloin uskonut selviäväni yhteiselosta vain äitini ja sisarusteni kanssa.
Vanhempieni erotessa minulle annettiin mahdollisuus valita kumman vanhemman luona haluisin asua. Pohjimmiltani halusin isäni luokse, tiedostaen että elämä siellä tulisi olemaan helpompaa - pöydässä olisi ruokaa ja meille aseteltaisiin selkeät rajat. On kuitenkin julmaa pyytää lasta valitsemaan. Kysymys on vain uudestaan muotoiltu "kumpaa vanhempaa rakastat enemmän?"-versiosta... En siis voinut vastata vaikka pohjimmiltani tiesinkin vastauksen. Jouduimme äidilleni. En tiedä oliko päätös pysyä hiljaa hyvä, ainakaan itselleni...
Kesän loppu ja syksyn alku tuntui epätodelliselta. Jotenkin muutos tulisi olemaan niin valtava ettei sitä uskaltanut kuvitellakaan. Luultavasti tunsin myös pientä helpotusta että nyt ei ainakaan tarvitsisi enää pelätä pahimman tapahtuvan kun se jo oli tapahtunut. Olin vanhin lapsista joten uskon että alitajuisesti koin velvollisuudekseni myös huolehtia nuoremmista mikäli äitini ei jaksaisi. Murrosikäisenä en kyllä tainnut tätä näyttää niinkään selvästi, lähinnä murjotin iltaisin huoneessani ja vihasin elämääni.
Vuodet kotona äitini kanssa olivat todella rankat. Äitini oli (luultavasti) masentunut ja täysin uuvuksissa tapahtumista. Hän otti virkavapaata joiksikin kuukausiksi ja eleli lähinnä kotona. Meillä ei ollut rahaa eikä äitini taloustaidot olleet niin hyvät että hän olisi saanut varojaan riittämään. Hän purki ahdistustaan ja yksinäisyyttään tapaamalla ystäviään ja käymällä tanssimassa jos vaikka tapaisi uuden miehen. Me lapset jäimme aika lailla huomioitta.
Toisinaan äitini taas havahtui rooliinsa ja ylireagoi tekemisiimme soittamalla ystäviemme vanhemmille ja haukkumalla ystävieni huonotapaisuutta (esim. tupakanpoltto). Kaiken kaikkiaan olo oli tukalaa - jos äitini ei välittänyt, olimme yksin ja unohdettuja sisarusteni kanssa, jos äitini välitti, se purkautui liioiteltuna huolena ja raivokohtauksina "käytätkö huumeita?"-tyyliin. Humalapäissään äitini oli vieläkin hankalampi ja suorastaan lietsoi riitaa. Joskus baarista tullessaan mukana saattoi myös olla jotain miehenkutaleita - minä selvisin tästä jotenkin mutta nuoremmille sisaruksille tämä oli vaikeampi paikka.
Jotenkin selvisin tästäkin ajasta ja lukioon päästessäni huomasin pikkuhiljaa että minulla itselläni on onneni avaimet. Tein jotain pikkuhommia saadakseni taskurahaa ja pystyin viettämään luokkatoverieni kanssa jonkinlaista sosiaalista elämää käymällä välillä kahviloissa tai ostoksilla. Aloin etsiä itseäni ja löysinkin jonkinlaisen onnen. Vuotta, paria myöhemmin rakastuin ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Odotin hetkeä jolloin valmistuisin lukiosta ja pääsisin muuttamaan pois kotoa...
Lukiosta alkaen oloni vain helpottui ja muuttaessani opintojeni perässä muualle koin kuin olisin syntynyt uudelleen. Elämä oli uskomattoman helppoa ja kaunista. Nyt, joitakin vuosia myöhemmin, tuntuu kuin minut olisi taas työnnetty takaisin teinivuosieni masennukseen. Olen mielestäni rankkojen vuosieni jälkeen ansainnut jo onnen ja kevyen elämän, en millään haluaisi suostua uuteen masennuskauteen (uskon olleeni teinivuosinani masentunut). Huoh, elämä on välillä niin epäreilua ja rankkaa...
tiistai 21. elokuuta 2012
Liiallinen kannustaminen loi suorituspaineita...
Aloin juuri miettiä johtuisiko masennukseni osittain siitä että minua ylikannustettiin lapsena. Äitini antoi ymmärtää että olen paras kaikessa ja pystyn mihin vain. Vaikka tästä on ollut hyötyäkin niin jossain vaiheessa maailmani romahti kun ymmärsinkin että en välttämättä olekaan niin hyvä mitä minulle oli kerrottu.
Muistan sen tunteen ehkä 5 vuotiaana kun aloin epäröidä pitääkö kaikki kehut kuitenkaan paikkaansa. Olenkohan kuitenkaan niin hyvä vaikkapa kiipeilyssä jos kaveri kiipeää nopeammin ja korkeammalle? Jotenkin mukaan hiipi epäluulo kaikkiin äitini kannustuksiin. Jossain vaiheessa teininä en oikein uskonut kykeneväni mihinkään tai olevani missään hyvä. Vaikka minullakin on vahvuuteni, eivät ne näin ollen käyneet minulle selviksi oikein missään vaiheessa.
Jos kehut ja kannustus on osittain valhetta, voiko muuhunkaan luottaa? Entä jos en olekaan hyvä missään asiassa jossa minua kehutaan? Toisaalta yritin ehkä myös palauttaa itseäni maanpinnalle lapsena kompensoimalla äitini sanat ajattelemalla että "ei se kuitenkaan pidä paikkaansa". Ehkä kompensaatio jossain vaiheessa meni liialliseksi ja aloin tuntea syyllisyyttä ylpeydentunteesta. En oikein muista...
En sano etten arvostaisi kannustusta ja kehuja. Ne tekivät varmasti minulle hyvää ja ovat luoneet asenteen "pystyn mihin vain" itselläni. Toisaalta liiallinen kannustus sai myös aikaseksi liiallisen itsekritiikin ja huonouden kokemuksen. Välillä häpesin äitini kehuja, varsinkin jos joku muu oli kuulemassa. Minua hävetti äitini puolesta mutta myös omasta puolestani. Ajattelin kait lapsena että olin itse aiheuttanut tämän jotenkin. Uskon että tästä syntyi osittain epäterve tunnereaktio onnistumisesta ylpeyteen josta nolostuminen, häpeä ja jopa itseinho. Halusin vain olla normaali, vihasin jalustaa minne minut oli nostettu.
Minua kasvatettiin niinkuin palkintohevosta. Piiskaten ja paijaten aina parempiin tuloksiin. Sain paljon kehuja mutta niihin sisältyi myös odotuksia. Nyt jälkeenpäin muistelen lapsuuttani jatkuvana suorittamisena. Piti selvitä koulusta, harrastuksista ja sosiaalisista tilanteista loistavasti koska olin lahjakas, älykäs ja hyvä.
Tunnen myös paljon ihmisiä joita ei lapsena kannustettu. Joita ei kehuttu. Joissain tapauksissa heistä on tullut perfektionisteja jotka jatkuvasti suorittamalla yrittävät lunastaa hyväksyntää ja kehuja. Joissain tapauksissa he eivät pysty iloitsemaan mistään saavutuksistaan ja huomaamaan omaa loistavuuttaan. En todellakaan arvosta tämmöistäkään kasvatustapaa. Usein ei vain puhuta siitä ettei täydellinen vastakohtakaan ole tavoittelemisen arvoinen...
Muistan sen tunteen ehkä 5 vuotiaana kun aloin epäröidä pitääkö kaikki kehut kuitenkaan paikkaansa. Olenkohan kuitenkaan niin hyvä vaikkapa kiipeilyssä jos kaveri kiipeää nopeammin ja korkeammalle? Jotenkin mukaan hiipi epäluulo kaikkiin äitini kannustuksiin. Jossain vaiheessa teininä en oikein uskonut kykeneväni mihinkään tai olevani missään hyvä. Vaikka minullakin on vahvuuteni, eivät ne näin ollen käyneet minulle selviksi oikein missään vaiheessa.
Jos kehut ja kannustus on osittain valhetta, voiko muuhunkaan luottaa? Entä jos en olekaan hyvä missään asiassa jossa minua kehutaan? Toisaalta yritin ehkä myös palauttaa itseäni maanpinnalle lapsena kompensoimalla äitini sanat ajattelemalla että "ei se kuitenkaan pidä paikkaansa". Ehkä kompensaatio jossain vaiheessa meni liialliseksi ja aloin tuntea syyllisyyttä ylpeydentunteesta. En oikein muista...
En sano etten arvostaisi kannustusta ja kehuja. Ne tekivät varmasti minulle hyvää ja ovat luoneet asenteen "pystyn mihin vain" itselläni. Toisaalta liiallinen kannustus sai myös aikaseksi liiallisen itsekritiikin ja huonouden kokemuksen. Välillä häpesin äitini kehuja, varsinkin jos joku muu oli kuulemassa. Minua hävetti äitini puolesta mutta myös omasta puolestani. Ajattelin kait lapsena että olin itse aiheuttanut tämän jotenkin. Uskon että tästä syntyi osittain epäterve tunnereaktio onnistumisesta ylpeyteen josta nolostuminen, häpeä ja jopa itseinho. Halusin vain olla normaali, vihasin jalustaa minne minut oli nostettu.
Minua kasvatettiin niinkuin palkintohevosta. Piiskaten ja paijaten aina parempiin tuloksiin. Sain paljon kehuja mutta niihin sisältyi myös odotuksia. Nyt jälkeenpäin muistelen lapsuuttani jatkuvana suorittamisena. Piti selvitä koulusta, harrastuksista ja sosiaalisista tilanteista loistavasti koska olin lahjakas, älykäs ja hyvä.
Tunnen myös paljon ihmisiä joita ei lapsena kannustettu. Joita ei kehuttu. Joissain tapauksissa heistä on tullut perfektionisteja jotka jatkuvasti suorittamalla yrittävät lunastaa hyväksyntää ja kehuja. Joissain tapauksissa he eivät pysty iloitsemaan mistään saavutuksistaan ja huomaamaan omaa loistavuuttaan. En todellakaan arvosta tämmöistäkään kasvatustapaa. Usein ei vain puhuta siitä ettei täydellinen vastakohtakaan ole tavoittelemisen arvoinen...
maanantai 20. elokuuta 2012
Kun elämä väsyttää
Aina joskus ahdistusten tai muuten rankan vaiheen jälkeen koen itseni todella vanhaksi. Tuntuu että ikäisekseni olen kokenut ihan liikaa kärsimystä enkä pysty käsittelemään enää enempää. Tunnen itseni ikivanhaksi sielultani vaikka ulkoisesti olenkin nuori aikuinen...
Tämä tunne on todella pelottava. Eilen illalla koin sen todella vahvana: olin turhautunut elämään, kaikki tuntui niin mitättömältä ja turhalta ja ylenkatsoin elämää. Ahdistuin siitä kun en ymmärtänyt mistä oloni johtui. Myös osasin nähdä tämänkin kuvaavan jotain itsetuhoisia piirteitä itsessäni.
Masentuneena olen välillä kuin maailmanlopunennustaja. Kaikki mahdolliset merkit tulkitaan mahdollisimman pessimistisesti. Luonnollisesti koin eilisen viittaavan siihen että olen menossa huonompaan kuntoon enkä ikinä parane. Optimisti ajattelisi taas että kuntoni on niin hyvä että pystyn kohtaamaan pelottaviakin tunteita. Hmmh. Tiedä häntä, juttelen tästäkin terapiassa.
Masennus on rankkaa ja ironiseksi sen tekee se että mitä parempaan kuntoon tulee, sitä valmiimpi mieli on käsittelemään vaikeita ongelmia. Eli kaikki ne asiat jotka on huonovointisena sysännyt syrjään tulevat vastaan. Parantuminen ei siis ainakaan omalla kohdallani ole vielä paljoakaan keventänyt elämääni. Uskon tämän tosin kyllä tapahtuvan siinä vaiheessa kun vanhat velat on kuitattu... Toivottavasti...
Viitaten edelliseen kirjoitukseeni kuvittelin jotenkin aluksi että blogiani lukisivat muut kohtalotoverit. Nyt kun itse vasta kolmen vuoden kuluttua huomaan uskaltaneeni lukea toisen masentuneen blogia ymmärrän että askel kohdata muitten ongelmia omassa ahdistuksessaan voi olla liian korkea. Kuitenkin olisi kiva kuulla muittenkin kokemuksia samoista aiheista - onko minun tapani käsitellä asioita tavallinen? Miten parantumisprosessini eroaa muista tarinoista? Tässä sairaudessa kun on välillä niin yksin...
Tämä tunne on todella pelottava. Eilen illalla koin sen todella vahvana: olin turhautunut elämään, kaikki tuntui niin mitättömältä ja turhalta ja ylenkatsoin elämää. Ahdistuin siitä kun en ymmärtänyt mistä oloni johtui. Myös osasin nähdä tämänkin kuvaavan jotain itsetuhoisia piirteitä itsessäni.
Masentuneena olen välillä kuin maailmanlopunennustaja. Kaikki mahdolliset merkit tulkitaan mahdollisimman pessimistisesti. Luonnollisesti koin eilisen viittaavan siihen että olen menossa huonompaan kuntoon enkä ikinä parane. Optimisti ajattelisi taas että kuntoni on niin hyvä että pystyn kohtaamaan pelottaviakin tunteita. Hmmh. Tiedä häntä, juttelen tästäkin terapiassa.
Masennus on rankkaa ja ironiseksi sen tekee se että mitä parempaan kuntoon tulee, sitä valmiimpi mieli on käsittelemään vaikeita ongelmia. Eli kaikki ne asiat jotka on huonovointisena sysännyt syrjään tulevat vastaan. Parantuminen ei siis ainakaan omalla kohdallani ole vielä paljoakaan keventänyt elämääni. Uskon tämän tosin kyllä tapahtuvan siinä vaiheessa kun vanhat velat on kuitattu... Toivottavasti...
Viitaten edelliseen kirjoitukseeni kuvittelin jotenkin aluksi että blogiani lukisivat muut kohtalotoverit. Nyt kun itse vasta kolmen vuoden kuluttua huomaan uskaltaneeni lukea toisen masentuneen blogia ymmärrän että askel kohdata muitten ongelmia omassa ahdistuksessaan voi olla liian korkea. Kuitenkin olisi kiva kuulla muittenkin kokemuksia samoista aiheista - onko minun tapani käsitellä asioita tavallinen? Miten parantumisprosessini eroaa muista tarinoista? Tässä sairaudessa kun on välillä niin yksin...
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Pelkojen kohtaaminen
Eilen uskaltauduin viimein etsimään muita masennusblogeja. En ole uskaltanut ottaa sitä askelta ennen - kenties pelosta että masennukseni lisääntyisi tai ahdistuisin lukiessani muiden kokemuksista. Kuitenkin jostain syystä tulin etsineeksi käsiini muutaman masennusblogin ja aloitin lukemaan.
Ensimmäinen reaktio oli ylitsevyöryvä ahdistus. Sen kohtaaminen kuinka paljon ahdistusta ja ongelmia maailmassa onkaan. Pakottauduin kuitenkin lukemaan blogin läpi. Kirjoittaja kärsii vakavasta masennuksesta ja oli yrittänyt itsemurhaa. Ehkä juuri tämän lukeminen sattui eniten. Ymmärrys siitä että niinkin olisi voinut käydä jos oloni olisi muuttunut huonommaksi tai en olisi alkanutkaan parantua.
Pelkään näiden synkkien ajatusten kohtaamista. En uskalla ajatella kuolemaa, en uskalla myöntää itselleni ahdistusten vahvuutta ja että minäkin joskus olen miettinyt itsemurha-ajatuksia. Itsessään ajatuksissa ei ole mitään pahaa mutta välillä tuntuu että ajatuksen ja teon välinen raja on niin ohut. Se pelottaa. "Jos ajattelen, ehkä se toteutuu"-tyyppinen ajattelumalli on ehkä tutumpaa lapsille mutta huomaan itsekin sortuvani tähän joskus. Rationalisoiminen on vaikeaa kun kyseessä ovat niin syvällä piilevät pelot ja ahdistukset.
Uskon että ajatusten läpikäyminen ja pelkojensa kohtaaminen on olennaista parantumisessa. Niin kauan kuin pelko ei ole saanut selkeää muotoa se ahdistaa enemmän. Sen läpikäyminen ja miettiminen konkretisoi pelon ja asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.
Loppujen lopuksi uskon itsemurha-ajatustenkin johtuvan lähinnä epätoivoisesta toiveesta lopettaa ahdistus äärimmäisin keinoin. Ainakin kun mietin asiaa en koe että kaipaisinkaan kuolemaa itsessään vaan helpompaa elämää, ahdistuksen lakkaamista ja rentoutta. Kun asiaa ajattelee enemmän syntyy hiljalleen myös ymmärrys siitä että näitä asioita kannattaakin tavoitella eikä sitä kuolemaa...
Ensimmäinen reaktio oli ylitsevyöryvä ahdistus. Sen kohtaaminen kuinka paljon ahdistusta ja ongelmia maailmassa onkaan. Pakottauduin kuitenkin lukemaan blogin läpi. Kirjoittaja kärsii vakavasta masennuksesta ja oli yrittänyt itsemurhaa. Ehkä juuri tämän lukeminen sattui eniten. Ymmärrys siitä että niinkin olisi voinut käydä jos oloni olisi muuttunut huonommaksi tai en olisi alkanutkaan parantua.
Pelkään näiden synkkien ajatusten kohtaamista. En uskalla ajatella kuolemaa, en uskalla myöntää itselleni ahdistusten vahvuutta ja että minäkin joskus olen miettinyt itsemurha-ajatuksia. Itsessään ajatuksissa ei ole mitään pahaa mutta välillä tuntuu että ajatuksen ja teon välinen raja on niin ohut. Se pelottaa. "Jos ajattelen, ehkä se toteutuu"-tyyppinen ajattelumalli on ehkä tutumpaa lapsille mutta huomaan itsekin sortuvani tähän joskus. Rationalisoiminen on vaikeaa kun kyseessä ovat niin syvällä piilevät pelot ja ahdistukset.
Uskon että ajatusten läpikäyminen ja pelkojensa kohtaaminen on olennaista parantumisessa. Niin kauan kuin pelko ei ole saanut selkeää muotoa se ahdistaa enemmän. Sen läpikäyminen ja miettiminen konkretisoi pelon ja asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.
Loppujen lopuksi uskon itsemurha-ajatustenkin johtuvan lähinnä epätoivoisesta toiveesta lopettaa ahdistus äärimmäisin keinoin. Ainakin kun mietin asiaa en koe että kaipaisinkaan kuolemaa itsessään vaan helpompaa elämää, ahdistuksen lakkaamista ja rentoutta. Kun asiaa ajattelee enemmän syntyy hiljalleen myös ymmärrys siitä että näitä asioita kannattaakin tavoitella eikä sitä kuolemaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)