Asia jota en ole kovin paljoa vielä miettinyt tai työstänyt oli vanhempieni avioero. Olin siirtymässä kuudennelta luokalta yläasteelle ja oli kesäloma. Pitkän aikaa - jopa vuosia - jatkuneet riidat kotona olivat usein päättyneet huutoihin "mä eroan susta!" ym. mutta vaikka ne lastakin ahdistivat ja satuttivat en koskaan uskonut tämän toteutuvan. Yhtenä kauniina kesäpäivänä vanhempani sanoivat että mennään kävelemään. Menimme perheeni kanssa kävelylle kauniiseen puistoon ja muistan nauttineeni päivästä uskomattoman paljon. Ihmettelin miksemme aina viettäneet näin rauhallista ja ihanaa päivää ilman riitoja. Menimme kahvilaan jossa vanhempani kertoivat uutiset, "olemme eroamassa ja isä muuttaa pois kesän lopulla".
Kuultuani uutiset suutuin ja itkin ja varmaan huusinkin. Tuntui niin hölmöltä kontrastilta että vietimme parasta yhteistä perhepäivää vuosikausiin ja juuri nyt tämä ilmoitus annettiin. Meitä lapsia ei varoitettu, meille ei kerrottu mitään ennen lopullista päätöstä. Olin niin surullinen ja vihainen. Olin myös peloissani sillä isäni oli ottanut jopa enemmän vastuuta kodistamme kuin äitini ja mietin miten ihmeessä tämä tulisi toimimaan. Äitini tempperamentti on myös sellainen että en tuolloin uskonut selviäväni yhteiselosta vain äitini ja sisarusteni kanssa.
Vanhempieni erotessa minulle annettiin mahdollisuus valita kumman vanhemman luona haluisin asua. Pohjimmiltani halusin isäni luokse, tiedostaen että elämä siellä tulisi olemaan helpompaa - pöydässä olisi ruokaa ja meille aseteltaisiin selkeät rajat. On kuitenkin julmaa pyytää lasta valitsemaan. Kysymys on vain uudestaan muotoiltu "kumpaa vanhempaa rakastat enemmän?"-versiosta... En siis voinut vastata vaikka pohjimmiltani tiesinkin vastauksen. Jouduimme äidilleni. En tiedä oliko päätös pysyä hiljaa hyvä, ainakaan itselleni...
Kesän loppu ja syksyn alku tuntui epätodelliselta. Jotenkin muutos tulisi olemaan niin valtava ettei sitä uskaltanut kuvitellakaan. Luultavasti tunsin myös pientä helpotusta että nyt ei ainakaan tarvitsisi enää pelätä pahimman tapahtuvan kun se jo oli tapahtunut. Olin vanhin lapsista joten uskon että alitajuisesti koin velvollisuudekseni myös huolehtia nuoremmista mikäli äitini ei jaksaisi. Murrosikäisenä en kyllä tainnut tätä näyttää niinkään selvästi, lähinnä murjotin iltaisin huoneessani ja vihasin elämääni.
Vuodet kotona äitini kanssa olivat todella rankat. Äitini oli (luultavasti) masentunut ja täysin uuvuksissa tapahtumista. Hän otti virkavapaata joiksikin kuukausiksi ja eleli lähinnä kotona. Meillä ei ollut rahaa eikä äitini taloustaidot olleet niin hyvät että hän olisi saanut varojaan riittämään. Hän purki ahdistustaan ja yksinäisyyttään tapaamalla ystäviään ja käymällä tanssimassa jos vaikka tapaisi uuden miehen. Me lapset jäimme aika lailla huomioitta.
Toisinaan äitini taas havahtui rooliinsa ja ylireagoi tekemisiimme soittamalla ystäviemme vanhemmille ja haukkumalla ystävieni huonotapaisuutta (esim. tupakanpoltto). Kaiken kaikkiaan olo oli tukalaa - jos äitini ei välittänyt, olimme yksin ja unohdettuja sisarusteni kanssa, jos äitini välitti, se purkautui liioiteltuna huolena ja raivokohtauksina "käytätkö huumeita?"-tyyliin. Humalapäissään äitini oli vieläkin hankalampi ja suorastaan lietsoi riitaa. Joskus baarista tullessaan mukana saattoi myös olla jotain miehenkutaleita - minä selvisin tästä jotenkin mutta nuoremmille sisaruksille tämä oli vaikeampi paikka.
Jotenkin selvisin tästäkin ajasta ja lukioon päästessäni huomasin pikkuhiljaa että minulla itselläni on onneni avaimet. Tein jotain pikkuhommia saadakseni taskurahaa ja pystyin viettämään luokkatoverieni kanssa jonkinlaista sosiaalista elämää käymällä välillä kahviloissa tai ostoksilla. Aloin etsiä itseäni ja löysinkin jonkinlaisen onnen. Vuotta, paria myöhemmin rakastuin ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Odotin hetkeä jolloin valmistuisin lukiosta ja pääsisin muuttamaan pois kotoa...
Lukiosta alkaen oloni vain helpottui ja muuttaessani opintojeni perässä muualle koin kuin olisin syntynyt uudelleen. Elämä oli uskomattoman helppoa ja kaunista. Nyt, joitakin vuosia myöhemmin, tuntuu kuin minut olisi taas työnnetty takaisin teinivuosieni masennukseen. Olen mielestäni rankkojen vuosieni jälkeen ansainnut jo onnen ja kevyen elämän, en millään haluaisi suostua uuteen masennuskauteen (uskon olleeni teinivuosinani masentunut). Huoh, elämä on välillä niin epäreilua ja rankkaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti