En ole hyvä käsittelemään tunteita. Kun tunnen vahvaa vihaa, epäröin. Tunne ei tunnu luontevalta mitenkään ja pelästyn sitä. Alan epäröidä jos kyse olisikin jostain muusta kuin vihan tunteesta. Alan epäröidä onko vihantunne ylimitoitettu suhteessa tapahtuneeseen. En yksinkertaisesti "osaa" suuttua tai vihata. Ainakin rutiini tästä hommasta puuttuu...
Joskus taas raivostuessani (tapahtuu harvoin) tuntuu että viha on suorastaan ylitsevuotavaa. Niinkuin eräs ystäväni joskus sanoi "tuntuu siltä kuin sekoaisi tästä vihasta". Tunne saattaa todellakin olla valtavan kokonaisvaltainen ja senkin takia pelottava.
Suru on myös vaikeaa. Teininä osasin surra ja myllertää masennuksen ja turhautuneisuuden tunteissa ilman ongelmia. Mieli oli välillä maassa mutta hyvät päivät tuntuivat sitäkin paremmilta. Nyt ahdistun hyvin nopeasti surressani. Jotenkin alitajuisesti näen suremisen velvollisuutena mikä pitäisi hoitaa alta pois. En keksi muuta syytä tälle kuin että tunne on liian rankka itselleni tällä hetkellä. Pidän kuitenkin surua itsessään hyvin kauniina tunteena joten olisi varmasti hyvä jos osaisin tätäkin kokea...
Joinain rankkoina päivinä koen ettei pääni jaksa tätä kaikkea. En jaksa kokea niin paljon tunteita ja käydä läpi niin paljon ajatuksia. Pelkään että menen rikki. Tällöin yritän siirtää rasittavammat aiheet hyllylle päiväksi ja nukkua yön yli (mikä itsessään ei ole välttämättä paras käsittelykeino mutta auttaa selviytymään rutiineista kuten työ). Joskus tuntuu että olen sovinnaisuuden häkissä jota rankat tunteet yrittävät ravistaa. Haluaisin huutaa ja raivota mutta esim. työympäristössä tämä ei ole mahdollista. Huoh. Vaikeaa. Välillä koen olevani persoonaltani kuin Bree Van De Kamp kaikkine ongelmineen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti