Suru

Kuten jo mainitsinkin aiemmin, läheinen sukulaiseni kuoli hiljattain. Sairaus ja kuolema tuli hyvin äkillisesti ja yllättäen eikä siihen ehtinyt valmistautua millään lailla. Kun sain tietää tapahtuneesta lähdin sairaalaan nopeasti ja ehdinkin parina viimeisenä päivänä tavata läheiseni.

Nuo pari päivää sairaalassa ja kotona olivat henkisesti todella raskaita. Koin suuttumusta ja vihaa "eikö hän voinut olla varovaisempi?" ja samalla myös epäuskoisuutta. Yritin purra hammasta yhteen etten hajoaisi näinä viimeisinä hetkinä.

Nyt hän on kuitenkin poissa eikä tule enää takaisin. Tätä on hirveän vaikea käsittää. Kuolema - kuinka lopullista se onkaan. Tuntuu niin epäreilulta, niin surulliselta ja ahdistavalta etten enää pääse näkemään häntä. En enää ole lapsi enkä teinikään ja kaiken järjen mukaan nämä menetykset pitäisi jo käsittää järkitasolla. Hetkittäin ymmärränkin hänen lähteneen ja hyväksyn tapahtuman mutta toisina hetkinä olen vain surullinen ja ahdistunut enkä tiedä mitä tehdä.

Haluaisin päitä vadille. Syyllisen löytyminen tapahtuneeseen tuntuisi jotenkin kohtuulliselta vaikkei tässä tilanteessa se mihinkään johtaisi tai ketään auttaisi. Jotenkin haluaisin silti konkreettisen kohteen jolle vihaani purkaa. Tällä hetkellä kaikki perheessämme ja lähellä surevat yhtä lailla enkä voi kiukutella kenellekään.

Miksi kuolema tuntuu niin pahalta? Se on osa elämää ja joillekin, hyvin sairalloisille ja vanhoille ihmisille, jopa pitkän kärsimyksen jälkeen helpotus. Läheisemme säilyvät muistoissamme aina mutta kun se ei tunnu riittävän...

Myöskään suremista itsessään ei pidetä sosiaalisesti hyväksyttävänä. Ihmiset ympärillämme ahdistuvat mikäli joku on vaikka työpaikalla pitkään surullinen. Tuntuu että yhteisöt vaatisivat yleistä reippautta ja hyvää tuulta työpaikoille ja kaveriseuraan. Entistä vaikeammaksi tekee se että nämä tunteet joutuukin sitten käymään läpi yksin hiljaisuudessaan.

Jotenkin kaipaisin nyt toiseen kulttuuriin missä suruaan saa vuodattaa ulvoen vaikka kadulla tai kirkossa, tämän sovinnaisen ja sisäänpäinkääntyneen kulttuurimme sijaan...