Masennuksessa usein on kyse siitä että henkilö ei ole itseään kohti reilu. Monet perfektionistit masentuvat kun aina vain vaativat itseltään liikaa; joidenkin masennus pohjautuu epäonnistumisen tunteeseen ja joillain on eri standardit itselle ja muille.
Teininä olin ahdistunut ulkonäöstäni ja mietin välillä etten halua elää jos olen näin ruma (näin jälkeenpäin kuvia katsellessa näytin kyllä ihan nätiltä tytöltä...). Sitten mietin ympäristöäni ja totesin että harvat kaveripiirissäkään ovat kuvan kauniita jumalattaria. Tämä ei kuitenkaan lohduttanut sillä nämä muut olivat kuitenkin "muuten niin hauskoja ja mielenkiintoisia ja nättejä ja persoonallisia" ym. Esimerkki on typerä ja naiivi mutta kuvaa joka tapauksessa erittäin selkeästi tuplastandardeja.
Olen miettinyt miksi muutenkin vaadin itseltäni enemmän kuin muilta. Toisaalta itsetuntoni on pohjimmiltaan hyvä ja tiedän pystyväni melkein mihin vain. Tämän kuvittelen toisaalta sitten velvottavan johonkin ylisuorittamiseen elämässä. Miksi? Ei syytä... Toisaalta tiedostan tämän johtuvan äitini valtavista odotuksista itseeni lapsuudessa. Milloin piti pyrkiä näytelmäkerhoon ja milloin laulaa ryhmässä kun "kyllähän sä pystyt siihen kun oot niin hyvä". Aluksi ehkä luulinkin olevani keskivertoa lahjakkaampi mutta jossain vaiheessa todellisuus iski ja tajusin että äitini kannusti (piiskasi eteenpäin) minua tilanteessa kuin tilanteessa vaikka olisin täysin vailla lahjoja...
Nyt masennuksessakin ajattelen jatkuvasti että "kyllä mä tästä vielä selviän, kyllä mä tän vielä pinnistän ja jaksan" vaikka tekisi hyvää välillä olla lempeä itselleen ja sallia rauhallisempi elämänvaihe. Se lempeys itseäni kohtaan minulta puuttuukin. Olen kuin huippuurheilun valmentaja joka manipuloi ja painostaa lakkaamatta parempaan suoritukseen. Osittain tämä on myös vahvuuteni - pystyn piiskaamaan itseäni hieman eteenpäin vaikka olisinkin täysin rikki. Näin ollen laskut eivät jää täysin maksamatta yms. Mutta humaanista asenteeni ei ole. Olen täysi tyranni itseäni kohtaan :(
Terapeuttini sanoi fiksusti tässä taannoin että masennuksesta parantuminen on hyvin paljon itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on / myönteisempää suhtautumista itseensä. Fraasi kuulostaa ehkä kuluneelta mutta tässä vaiheessa, terapiaprosessissa pari-kolme vuotta jo eläneenä, uskon että tämä vaikutus on terapiassa ollut minulle yksi tärkeimmistä.
Sivuraiteelta takaisin. Pointtini oli tässä tekstissä kuitenkin puhua siitä miten pitkän terapian tai muun ajatusprosessin jälkeen ajatusmallit alkavat hiljalleen muuttua. Aistin että tämä prosessi on jo alkanut vaikken sitä selkeästi vielä huomaakaan. Jos vaikka aiemmin loukattuna käännyin sisäänpäin ja ahdistuin "ne ei pidä minusta, vika on itsessäni"-tyyliin yritän nyt sen sijaan saada tuohon itsesyytöksien litaniaan sanaa väliin "hei comaan, ehkä vika on kuitenkin niissä".
Ajatusprosessini ja reaktioni on siis edelleen entisellään mutta se että tälle tunteelle on olemassa toinenkin vaihtoehto, alkaa hiljalleen painua tajuntaani. Yritän myös nykyään aktiivisesti tuntiessani ahdistusta miettiä läpi kaikki ympäristössäni kenelle saattaisin olla vihainen. Vihani kun purkautuu ahdistuksena...
Tunne itsessään on kuin olisin matkalla. En koe olevani lähelläkään päämäärää mutta aistin että olen kuitenkin kulkenut matkan eteenpäin siitä kun masennukseen sairastuin. Miten tilanne kehittyy ajan kanssa jää nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti