En näköjään kirjoita tänne kovin usein. Silloin kun voin hyvin, en koe että kirjoittaminen on tärkeää ja silloin kun voin huonosti, en jaksa. Edellisestä kirjoituksestani on jo kulunut vuosi ja tuntuu että paljon olisi tapahtunut tässä ajassa.
Viime syksynä koin että terapiani edistyi kovaa vauhtia, tuntui että todella kävin harppauksia eteenpäin terapiaprosessissa. Nyt keväällä KELA:n tukema terapia loppui ja jatkan vähemmän säännöllisesti omalla kustannuksellani. Jotenkin toivoin että kevääseen mennessä olisin jo "terve" - olihan terapiaa jo kulunut 3 vuotta, eli KELA:n kustantama enimmäismäärä. Täytyyhän sen ajan riittää! No eipä näytä riittäneen...
Toisaalta olen välillä voinut erittäin hyvin. Kevään aikana koin jopa parantuneeni niin paljon etten enää olisi niin riippuvainen terapiasta ja lääkityksestä. Hain kesätöihin paikkaan jossa burn-out:ini puhkesi ja kevään lopusta lähtien olen voinut eritasoisen huonosti. Työ on stressannut, työympäristö on ahdistanut ja olen kokenut olevani loukossa. Vaikka kyseessä onkin vain määräaikainen työ niin kolaus oli kovempi kuin osasin odottaa. Miksi voimani eivät riittäneetkään? Miksen ollutkaan jo tarpeeksi terve?
Välillä masennus tuntuu kuin löisi toistuvasti päätänsä seinään. Luulisi että kokemuksista oppisi jotain (voitko huonosti tässä työpaikassa? älä siis palaa!) mutta ei. Sama naiivi hölmö olen kuin ennenkin. Kuvittelen kulkevani vaikka seinän läpi jos tahtoa vain riittää. Miksi aiheutan tämän itselleni? Enkö h-a-l-u-a muuttua? Vai enkö uskalla?
Läheiseni sanoi että luultavasti vieroksun muutosta; pelkään muutosta itsessään tai pelkään ympäristöni reaktioita muuttuessani. Persoonani on kuitenkin osaksi ympäristön luomaa. Jos minut on "kasvatettu" tai pakotetettu tällaiseksi niin minkälainen onkaan reaktio jos päätänkin muuttua? Kiltistä tytöstä tulisikin päällepäsmäri? En tiedä mitä ajatella tästä, pitäisi varmaan pohtia aihetta lisää.
Yksi ongelma masennuksessani on ahdistuksen purkaminen. Tässä vaiheessa - reilun kolmen vuoden jälkeen - tuntuu että kaikki on jo sanottu; kaikki ajatuskuviot käyty läpi; kaikki lapsuudentraumat sörkitty auki. Tämähän ei ole totuus mutta joka tapauksessa koko aihe kyllästyttää jo :( Enkä varmasti ole ainoa: en myöskään halua vaivata läheisiäni liikaa urputuksellani. (Tässä vaiheessa pieni vihainen ääni sisälläni huutaa jo että perhana! juuri tää ajatusmalli sun pitäisi katkaista..!)
Ehkä kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa tunteita ja ajatuksia. Varmasti edelleen kannattaa vaikeista aiheista jutella ystävillekin, mutta puolivalmiit ajatukset ja yleinen turhautuminen voisi olla parempi käydä ainakin välillä läpi ihan yksin. Hmm... Ehkä?
Toivoisin että saisin kaiken ahdistukseni purettua vihaksi. Koko kuvio on vain niin vieras minulle, että kun kerrankin - viime talvena - räjähdin bussissa epäasialliselle kuskille, sain jälkeenpäin niin suuret syyllisyydentunteet että aloin jossain vaiheessa jo epäillä tapahtuiko tilannetta lainkaan vai oliko kuitenkin vain unta!
En siis osaa oikeastaan kohdistaa vihaa kehenkään muuhun kuin itseeni. Luultavasti pelkään menettäväni ystäväni ja läheiseni mikäli "heittäydyn hankalaksi" tai suutun. Olen yrittänyt harjoitella tätä välillä mutta ei kuitenkaan luonnistu vielä automaattisesti vaan vaatii tosi paljon voimia...
Eräs sukulaiseni kuoli viikko sitten. Tämänkin käsittely on ollut vaikeaa itselleni. Suru on niin valtava ettei sitä tiedä miten sitä lähtisi purkamaan. En halua tukeutua perheeseeni koska pelkään että tilanne kääntyisi päälaelleen ja loppuisi niin että minä lohdutankin heitä. Onneksi terapia jatkuu taas viikon kuluttua niin pääsee purkamaan mieltänsä taas kerros kerrokselta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti