Aloin juuri miettiä johtuisiko masennukseni osittain siitä että minua ylikannustettiin lapsena. Äitini antoi ymmärtää että olen paras kaikessa ja pystyn mihin vain. Vaikka tästä on ollut hyötyäkin niin jossain vaiheessa maailmani romahti kun ymmärsinkin että en välttämättä olekaan niin hyvä mitä minulle oli kerrottu.
Muistan sen tunteen ehkä 5 vuotiaana kun aloin epäröidä pitääkö kaikki kehut kuitenkaan paikkaansa. Olenkohan kuitenkaan niin hyvä vaikkapa kiipeilyssä jos kaveri kiipeää nopeammin ja korkeammalle? Jotenkin mukaan hiipi epäluulo kaikkiin äitini kannustuksiin. Jossain vaiheessa teininä en oikein uskonut kykeneväni mihinkään tai olevani missään hyvä. Vaikka minullakin on vahvuuteni, eivät ne näin ollen käyneet minulle selviksi oikein missään vaiheessa.
Jos kehut ja kannustus on osittain valhetta, voiko muuhunkaan luottaa? Entä jos en olekaan hyvä missään asiassa jossa minua kehutaan? Toisaalta yritin ehkä myös palauttaa itseäni maanpinnalle lapsena kompensoimalla äitini sanat ajattelemalla että "ei se kuitenkaan pidä paikkaansa". Ehkä kompensaatio jossain vaiheessa meni liialliseksi ja aloin tuntea syyllisyyttä ylpeydentunteesta. En oikein muista...
En sano etten arvostaisi kannustusta ja kehuja. Ne tekivät varmasti minulle hyvää ja ovat luoneet asenteen "pystyn mihin vain" itselläni. Toisaalta liiallinen kannustus sai myös aikaseksi liiallisen itsekritiikin ja huonouden kokemuksen. Välillä häpesin äitini kehuja, varsinkin jos joku muu oli kuulemassa. Minua hävetti äitini puolesta mutta myös omasta puolestani. Ajattelin kait lapsena että olin itse aiheuttanut tämän jotenkin. Uskon että tästä syntyi osittain epäterve tunnereaktio onnistumisesta ylpeyteen josta nolostuminen, häpeä ja jopa itseinho. Halusin vain olla normaali, vihasin jalustaa minne minut oli nostettu.
Minua kasvatettiin niinkuin palkintohevosta. Piiskaten ja paijaten aina parempiin tuloksiin. Sain paljon kehuja mutta niihin sisältyi myös odotuksia. Nyt jälkeenpäin muistelen lapsuuttani jatkuvana suorittamisena. Piti selvitä koulusta, harrastuksista ja sosiaalisista tilanteista loistavasti koska olin lahjakas, älykäs ja hyvä.
Tunnen myös paljon ihmisiä joita ei lapsena kannustettu. Joita ei kehuttu. Joissain tapauksissa heistä on tullut perfektionisteja jotka jatkuvasti suorittamalla yrittävät lunastaa hyväksyntää ja kehuja. Joissain tapauksissa he eivät pysty iloitsemaan mistään saavutuksistaan ja huomaamaan omaa loistavuuttaan. En todellakaan arvosta tämmöistäkään kasvatustapaa. Usein ei vain puhuta siitä ettei täydellinen vastakohtakaan ole tavoittelemisen arvoinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti