Eilen uskaltauduin viimein etsimään muita masennusblogeja. En ole uskaltanut ottaa sitä askelta ennen - kenties pelosta että masennukseni lisääntyisi tai ahdistuisin lukiessani muiden kokemuksista. Kuitenkin jostain syystä tulin etsineeksi käsiini muutaman masennusblogin ja aloitin lukemaan.
Ensimmäinen reaktio oli ylitsevyöryvä ahdistus. Sen kohtaaminen kuinka paljon ahdistusta ja ongelmia maailmassa onkaan. Pakottauduin kuitenkin lukemaan blogin läpi. Kirjoittaja kärsii vakavasta masennuksesta ja oli yrittänyt itsemurhaa. Ehkä juuri tämän lukeminen sattui eniten. Ymmärrys siitä että niinkin olisi voinut käydä jos oloni olisi muuttunut huonommaksi tai en olisi alkanutkaan parantua.
Pelkään näiden synkkien ajatusten kohtaamista. En uskalla ajatella kuolemaa, en uskalla myöntää itselleni ahdistusten vahvuutta ja että minäkin joskus olen miettinyt itsemurha-ajatuksia. Itsessään ajatuksissa ei ole mitään pahaa mutta välillä tuntuu että ajatuksen ja teon välinen raja on niin ohut. Se pelottaa. "Jos ajattelen, ehkä se toteutuu"-tyyppinen ajattelumalli on ehkä tutumpaa lapsille mutta huomaan itsekin sortuvani tähän joskus. Rationalisoiminen on vaikeaa kun kyseessä ovat niin syvällä piilevät pelot ja ahdistukset.
Uskon että ajatusten läpikäyminen ja pelkojensa kohtaaminen on olennaista parantumisessa. Niin kauan kuin pelko ei ole saanut selkeää muotoa se ahdistaa enemmän. Sen läpikäyminen ja miettiminen konkretisoi pelon ja asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.
Loppujen lopuksi uskon itsemurha-ajatustenkin johtuvan lähinnä epätoivoisesta toiveesta lopettaa ahdistus äärimmäisin keinoin. Ainakin kun mietin asiaa en koe että kaipaisinkaan kuolemaa itsessään vaan helpompaa elämää, ahdistuksen lakkaamista ja rentoutta. Kun asiaa ajattelee enemmän syntyy hiljalleen myös ymmärrys siitä että näitä asioita kannattaakin tavoitella eikä sitä kuolemaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti