Unelmieni elämä?

Aina välillä harkitsen minkälaista elämää haluisin elää. Tämä ajatus tuntuu niin epätodelliselta ja pelottavalta, lähes kielletyltä. Entä jos ääneen lausuttuna se ei toteudukaan?

Äitini aina viittaa Brian Tracyn kirjaan Menestys ja onnellinen elämä sanoessaan että kaikki unelmansa voi toteuttaa kunhan vain määrittelee ne ensin. En ole lukenut kirjaa vieläkään, osittain mielenosoituksena äidilleni, osittain energian puutteesta johtuen. Kirjan opetus on kuitenkin kuulemma "saat mitä haluat".

Mihin kuitenkin olen valmis ryhtymään vaikken lukisikaan kirjaa on määrittelemään mitä elämältäni haluan. En ehkä jaksa ryhtyä tähän nyt, mutta joskus kuitenkin. Uskon että unelmia on helpompi tavoitella mikäli ne ovat selkeitä. Paperille kirjattuna huomaa myös ovatko ne realistisia tai edes tavoittelemisen arvoisia...

Vanhempieni avioero sattui

Asia jota en ole kovin paljoa vielä miettinyt tai työstänyt oli vanhempieni avioero. Olin siirtymässä kuudennelta luokalta yläasteelle ja oli kesäloma. Pitkän aikaa - jopa vuosia - jatkuneet riidat kotona olivat usein päättyneet huutoihin "mä eroan susta!" ym. mutta vaikka ne lastakin ahdistivat ja satuttivat en koskaan uskonut tämän toteutuvan. Yhtenä kauniina kesäpäivänä vanhempani sanoivat että mennään kävelemään. Menimme perheeni kanssa kävelylle kauniiseen puistoon ja muistan nauttineeni päivästä uskomattoman paljon. Ihmettelin miksemme aina viettäneet näin rauhallista ja ihanaa päivää ilman riitoja. Menimme kahvilaan jossa vanhempani kertoivat uutiset, "olemme eroamassa ja isä muuttaa pois kesän lopulla".

Kuultuani uutiset suutuin ja itkin ja varmaan huusinkin. Tuntui niin hölmöltä kontrastilta että vietimme parasta yhteistä perhepäivää vuosikausiin ja juuri nyt tämä ilmoitus annettiin. Meitä lapsia ei varoitettu, meille ei kerrottu mitään ennen lopullista päätöstä. Olin niin surullinen ja vihainen. Olin myös peloissani sillä isäni oli ottanut jopa enemmän vastuuta kodistamme kuin äitini ja mietin miten ihmeessä tämä tulisi toimimaan. Äitini tempperamentti on myös sellainen että en tuolloin uskonut selviäväni yhteiselosta vain äitini ja sisarusteni kanssa.

Vanhempieni erotessa minulle annettiin mahdollisuus valita kumman vanhemman luona haluisin asua. Pohjimmiltani halusin isäni luokse, tiedostaen että elämä siellä tulisi olemaan helpompaa - pöydässä olisi ruokaa ja meille aseteltaisiin selkeät rajat. On kuitenkin julmaa pyytää lasta valitsemaan. Kysymys on vain uudestaan muotoiltu "kumpaa vanhempaa rakastat enemmän?"-versiosta... En siis voinut vastata vaikka pohjimmiltani tiesinkin vastauksen. Jouduimme äidilleni. En tiedä oliko päätös pysyä hiljaa hyvä, ainakaan itselleni...

Kesän loppu ja syksyn alku tuntui epätodelliselta. Jotenkin muutos tulisi olemaan niin valtava ettei sitä uskaltanut kuvitellakaan. Luultavasti tunsin myös pientä helpotusta että nyt ei ainakaan tarvitsisi enää pelätä pahimman tapahtuvan kun se jo oli tapahtunut. Olin vanhin lapsista joten uskon että alitajuisesti koin velvollisuudekseni myös huolehtia nuoremmista mikäli äitini ei jaksaisi. Murrosikäisenä en kyllä tainnut tätä näyttää niinkään selvästi, lähinnä murjotin iltaisin huoneessani ja vihasin elämääni.

Vuodet kotona äitini kanssa olivat todella rankat. Äitini oli (luultavasti) masentunut ja täysin uuvuksissa tapahtumista. Hän otti virkavapaata joiksikin kuukausiksi ja eleli lähinnä kotona. Meillä ei ollut rahaa eikä äitini taloustaidot olleet niin hyvät että hän olisi saanut varojaan riittämään. Hän purki ahdistustaan ja yksinäisyyttään tapaamalla ystäviään ja käymällä tanssimassa jos vaikka tapaisi uuden miehen. Me lapset jäimme aika lailla huomioitta.

Toisinaan äitini taas havahtui rooliinsa ja ylireagoi tekemisiimme soittamalla ystäviemme vanhemmille ja haukkumalla ystävieni huonotapaisuutta (esim. tupakanpoltto). Kaiken kaikkiaan olo oli tukalaa - jos äitini ei välittänyt, olimme yksin ja unohdettuja sisarusteni kanssa, jos äitini välitti, se purkautui liioiteltuna huolena ja raivokohtauksina "käytätkö huumeita?"-tyyliin. Humalapäissään äitini oli vieläkin hankalampi ja suorastaan lietsoi riitaa. Joskus baarista tullessaan mukana saattoi myös olla jotain miehenkutaleita - minä selvisin tästä jotenkin mutta nuoremmille sisaruksille tämä oli vaikeampi paikka.

Jotenkin selvisin tästäkin ajasta ja lukioon päästessäni huomasin pikkuhiljaa että minulla itselläni on onneni avaimet. Tein jotain pikkuhommia saadakseni taskurahaa ja pystyin viettämään luokkatoverieni kanssa jonkinlaista sosiaalista elämää käymällä välillä kahviloissa tai ostoksilla. Aloin etsiä itseäni ja löysinkin jonkinlaisen onnen. Vuotta, paria myöhemmin rakastuin ja tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Odotin hetkeä jolloin valmistuisin lukiosta ja pääsisin muuttamaan pois kotoa...

Lukiosta alkaen oloni vain helpottui ja muuttaessani opintojeni perässä muualle koin kuin olisin syntynyt uudelleen. Elämä oli uskomattoman helppoa ja kaunista. Nyt, joitakin vuosia myöhemmin, tuntuu kuin minut olisi taas työnnetty takaisin teinivuosieni masennukseen. Olen mielestäni rankkojen vuosieni jälkeen ansainnut jo onnen ja kevyen elämän, en millään haluaisi suostua uuteen masennuskauteen (uskon olleeni teinivuosinani masentunut). Huoh, elämä on välillä niin epäreilua ja rankkaa...

Liiallinen kannustaminen loi suorituspaineita...

Aloin juuri miettiä johtuisiko masennukseni osittain siitä että minua ylikannustettiin lapsena. Äitini antoi ymmärtää että olen paras kaikessa ja pystyn mihin vain. Vaikka tästä on ollut hyötyäkin niin jossain vaiheessa maailmani romahti kun ymmärsinkin että en välttämättä olekaan niin hyvä mitä minulle oli kerrottu.

Muistan sen tunteen ehkä 5 vuotiaana kun aloin epäröidä pitääkö kaikki kehut kuitenkaan paikkaansa. Olenkohan kuitenkaan niin hyvä vaikkapa kiipeilyssä jos kaveri kiipeää nopeammin ja korkeammalle? Jotenkin mukaan hiipi epäluulo kaikkiin äitini kannustuksiin. Jossain vaiheessa teininä en oikein uskonut kykeneväni mihinkään tai olevani missään hyvä. Vaikka minullakin on vahvuuteni, eivät ne näin ollen käyneet minulle selviksi oikein missään vaiheessa.

Jos kehut ja kannustus on osittain valhetta, voiko muuhunkaan luottaa? Entä jos en olekaan hyvä missään asiassa jossa minua kehutaan? Toisaalta yritin ehkä myös palauttaa itseäni maanpinnalle lapsena kompensoimalla äitini sanat ajattelemalla että "ei se kuitenkaan pidä paikkaansa". Ehkä kompensaatio jossain vaiheessa meni liialliseksi ja aloin tuntea syyllisyyttä ylpeydentunteesta. En oikein muista...

En sano etten arvostaisi kannustusta ja kehuja. Ne tekivät varmasti minulle hyvää ja ovat luoneet asenteen "pystyn mihin vain" itselläni. Toisaalta liiallinen kannustus sai myös aikaseksi liiallisen itsekritiikin ja huonouden kokemuksen. Välillä häpesin äitini kehuja, varsinkin jos joku muu oli kuulemassa. Minua hävetti äitini puolesta mutta myös omasta puolestani. Ajattelin kait lapsena että olin itse aiheuttanut tämän jotenkin. Uskon että tästä syntyi osittain epäterve tunnereaktio onnistumisesta ylpeyteen josta nolostuminen, häpeä ja jopa itseinho. Halusin vain olla normaali, vihasin jalustaa minne minut oli nostettu.

Minua kasvatettiin niinkuin palkintohevosta. Piiskaten ja paijaten aina parempiin tuloksiin. Sain paljon kehuja mutta niihin sisältyi myös odotuksia. Nyt jälkeenpäin muistelen lapsuuttani jatkuvana suorittamisena. Piti selvitä koulusta, harrastuksista ja sosiaalisista tilanteista loistavasti koska olin lahjakas, älykäs ja hyvä.

Tunnen myös paljon ihmisiä joita ei lapsena kannustettu. Joita ei kehuttu. Joissain tapauksissa heistä on tullut perfektionisteja jotka jatkuvasti suorittamalla yrittävät lunastaa hyväksyntää ja kehuja. Joissain tapauksissa he eivät pysty iloitsemaan mistään saavutuksistaan ja huomaamaan omaa loistavuuttaan. En todellakaan arvosta tämmöistäkään kasvatustapaa. Usein ei vain puhuta siitä ettei täydellinen vastakohtakaan ole tavoittelemisen arvoinen...

Kun elämä väsyttää

Aina joskus ahdistusten tai muuten rankan vaiheen jälkeen koen itseni todella vanhaksi. Tuntuu että ikäisekseni olen kokenut ihan liikaa kärsimystä enkä pysty käsittelemään enää enempää. Tunnen itseni ikivanhaksi sielultani vaikka ulkoisesti olenkin nuori aikuinen...

Tämä tunne on todella pelottava. Eilen illalla koin sen todella vahvana: olin turhautunut elämään, kaikki tuntui niin mitättömältä ja turhalta ja ylenkatsoin elämää. Ahdistuin siitä kun en ymmärtänyt mistä oloni johtui. Myös osasin nähdä tämänkin kuvaavan jotain itsetuhoisia piirteitä itsessäni.

Masentuneena olen välillä kuin maailmanlopunennustaja. Kaikki mahdolliset merkit tulkitaan mahdollisimman pessimistisesti. Luonnollisesti koin eilisen viittaavan siihen että olen menossa huonompaan kuntoon enkä ikinä parane. Optimisti ajattelisi taas että kuntoni on niin hyvä että pystyn kohtaamaan pelottaviakin tunteita. Hmmh. Tiedä häntä, juttelen tästäkin terapiassa.

Masennus on rankkaa ja ironiseksi sen tekee se että mitä parempaan kuntoon tulee, sitä valmiimpi mieli on käsittelemään vaikeita ongelmia. Eli kaikki ne asiat jotka on huonovointisena sysännyt syrjään tulevat vastaan. Parantuminen ei siis ainakaan omalla kohdallani ole vielä paljoakaan keventänyt elämääni. Uskon tämän tosin kyllä tapahtuvan siinä vaiheessa kun vanhat velat on kuitattu... Toivottavasti...

Viitaten edelliseen kirjoitukseeni kuvittelin jotenkin aluksi että blogiani lukisivat muut kohtalotoverit. Nyt kun itse vasta kolmen vuoden kuluttua huomaan uskaltaneeni lukea toisen masentuneen blogia ymmärrän että askel kohdata muitten ongelmia omassa ahdistuksessaan voi olla liian korkea. Kuitenkin olisi kiva kuulla muittenkin kokemuksia samoista aiheista - onko minun tapani käsitellä asioita tavallinen? Miten parantumisprosessini eroaa muista tarinoista? Tässä sairaudessa kun on välillä niin yksin...

Pelkojen kohtaaminen

Eilen uskaltauduin viimein etsimään muita masennusblogeja. En ole uskaltanut ottaa sitä askelta ennen - kenties pelosta että masennukseni lisääntyisi tai ahdistuisin lukiessani muiden kokemuksista. Kuitenkin jostain syystä tulin etsineeksi käsiini muutaman masennusblogin ja aloitin lukemaan.

Ensimmäinen reaktio oli ylitsevyöryvä ahdistus. Sen kohtaaminen kuinka paljon ahdistusta ja ongelmia maailmassa onkaan. Pakottauduin kuitenkin lukemaan blogin läpi. Kirjoittaja kärsii vakavasta masennuksesta ja oli yrittänyt itsemurhaa. Ehkä juuri tämän lukeminen sattui eniten. Ymmärrys siitä että niinkin olisi voinut käydä jos oloni olisi muuttunut huonommaksi tai en olisi alkanutkaan parantua.

Pelkään näiden synkkien ajatusten kohtaamista. En uskalla ajatella kuolemaa, en uskalla myöntää itselleni ahdistusten vahvuutta ja että minäkin joskus olen miettinyt itsemurha-ajatuksia. Itsessään ajatuksissa ei ole mitään pahaa mutta välillä tuntuu että ajatuksen ja teon välinen raja on niin ohut. Se pelottaa. "Jos ajattelen, ehkä se toteutuu"-tyyppinen ajattelumalli on ehkä tutumpaa lapsille mutta huomaan itsekin sortuvani tähän joskus. Rationalisoiminen on vaikeaa kun kyseessä ovat niin syvällä piilevät pelot ja ahdistukset.

Uskon että ajatusten läpikäyminen ja pelkojensa kohtaaminen on olennaista parantumisessa. Niin kauan kuin pelko ei ole saanut selkeää muotoa se ahdistaa enemmän. Sen läpikäyminen ja miettiminen konkretisoi pelon ja asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.

Loppujen lopuksi uskon itsemurha-ajatustenkin johtuvan lähinnä epätoivoisesta toiveesta lopettaa ahdistus äärimmäisin keinoin. Ainakin kun mietin asiaa en koe että kaipaisinkaan kuolemaa itsessään vaan helpompaa elämää, ahdistuksen lakkaamista ja rentoutta. Kun asiaa ajattelee enemmän syntyy hiljalleen myös ymmärrys siitä että näitä asioita kannattaakin tavoitella eikä sitä kuolemaa...

Tunteiden kestämistä

En ole hyvä käsittelemään tunteita. Kun tunnen vahvaa vihaa, epäröin. Tunne ei tunnu luontevalta mitenkään ja pelästyn sitä. Alan epäröidä jos kyse olisikin jostain muusta kuin vihan tunteesta. Alan epäröidä onko vihantunne ylimitoitettu suhteessa tapahtuneeseen. En yksinkertaisesti "osaa" suuttua tai vihata. Ainakin rutiini tästä hommasta puuttuu...

Joskus taas raivostuessani (tapahtuu harvoin) tuntuu että viha on suorastaan ylitsevuotavaa. Niinkuin eräs ystäväni joskus sanoi "tuntuu siltä kuin sekoaisi tästä vihasta". Tunne saattaa todellakin olla valtavan kokonaisvaltainen ja senkin takia pelottava.

Suru on myös vaikeaa. Teininä osasin surra ja myllertää masennuksen ja turhautuneisuuden tunteissa ilman ongelmia. Mieli oli välillä maassa mutta hyvät päivät tuntuivat sitäkin paremmilta. Nyt ahdistun hyvin nopeasti surressani. Jotenkin alitajuisesti näen suremisen velvollisuutena mikä pitäisi hoitaa alta pois. En keksi muuta syytä tälle kuin että tunne on liian rankka itselleni tällä hetkellä. Pidän kuitenkin surua itsessään hyvin kauniina tunteena joten olisi varmasti hyvä jos osaisin tätäkin kokea...

Joinain rankkoina päivinä koen ettei pääni jaksa tätä kaikkea. En jaksa kokea niin paljon tunteita ja käydä läpi niin paljon ajatuksia. Pelkään että menen rikki. Tällöin yritän siirtää rasittavammat aiheet hyllylle päiväksi ja nukkua yön yli (mikä itsessään ei ole välttämättä paras käsittelykeino mutta auttaa selviytymään rutiineista kuten työ). Joskus tuntuu että olen sovinnaisuuden häkissä jota rankat tunteet yrittävät ravistaa. Haluaisin huutaa ja raivota mutta esim. työympäristössä tämä ei ole mahdollista. Huoh. Vaikeaa. Välillä koen olevani persoonaltani kuin Bree Van De Kamp kaikkine ongelmineen...

Ajatusprosessien muuttaminen

Masennuksessa usein on kyse siitä että henkilö ei ole itseään kohti reilu. Monet perfektionistit masentuvat kun aina vain vaativat itseltään liikaa; joidenkin masennus pohjautuu epäonnistumisen tunteeseen ja joillain on eri standardit itselle ja muille.

Teininä olin ahdistunut ulkonäöstäni ja mietin välillä etten halua elää jos olen näin ruma (näin jälkeenpäin kuvia katsellessa näytin kyllä ihan nätiltä tytöltä...). Sitten mietin ympäristöäni ja totesin että harvat kaveripiirissäkään ovat kuvan kauniita jumalattaria. Tämä ei kuitenkaan lohduttanut sillä nämä muut olivat kuitenkin "muuten niin hauskoja ja mielenkiintoisia ja nättejä ja persoonallisia" ym. Esimerkki on typerä ja naiivi mutta kuvaa joka tapauksessa erittäin selkeästi tuplastandardeja.

Olen miettinyt miksi muutenkin vaadin itseltäni enemmän kuin muilta. Toisaalta itsetuntoni on pohjimmiltaan hyvä ja tiedän pystyväni melkein mihin vain. Tämän kuvittelen toisaalta sitten velvottavan johonkin ylisuorittamiseen elämässä. Miksi? Ei syytä... Toisaalta tiedostan tämän johtuvan äitini valtavista odotuksista itseeni lapsuudessa. Milloin piti pyrkiä näytelmäkerhoon ja milloin laulaa ryhmässä kun "kyllähän sä pystyt siihen kun oot niin hyvä". Aluksi ehkä luulinkin olevani keskivertoa lahjakkaampi mutta jossain vaiheessa todellisuus iski ja tajusin että äitini kannusti (piiskasi eteenpäin) minua tilanteessa kuin tilanteessa vaikka olisin täysin vailla lahjoja...

Nyt masennuksessakin ajattelen jatkuvasti että "kyllä mä tästä vielä selviän, kyllä mä tän vielä pinnistän ja jaksan" vaikka tekisi hyvää välillä olla lempeä itselleen ja sallia rauhallisempi elämänvaihe. Se lempeys itseäni kohtaan minulta puuttuukin. Olen kuin huippuurheilun valmentaja joka manipuloi ja painostaa lakkaamatta parempaan suoritukseen. Osittain tämä on myös vahvuuteni - pystyn piiskaamaan itseäni hieman eteenpäin vaikka olisinkin täysin rikki. Näin ollen laskut eivät jää täysin maksamatta yms. Mutta humaanista asenteeni ei ole. Olen täysi tyranni itseäni kohtaan :(

Terapeuttini sanoi fiksusti tässä taannoin että masennuksesta parantuminen on hyvin paljon itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on / myönteisempää suhtautumista itseensä. Fraasi kuulostaa ehkä kuluneelta mutta tässä vaiheessa, terapiaprosessissa pari-kolme vuotta jo eläneenä, uskon että tämä vaikutus on terapiassa ollut minulle yksi tärkeimmistä.

Sivuraiteelta takaisin. Pointtini oli tässä tekstissä kuitenkin puhua siitä miten pitkän terapian tai muun ajatusprosessin jälkeen ajatusmallit alkavat hiljalleen muuttua. Aistin että tämä prosessi on jo alkanut vaikken sitä selkeästi vielä huomaakaan. Jos vaikka aiemmin loukattuna käännyin sisäänpäin ja ahdistuin "ne ei pidä minusta, vika on itsessäni"-tyyliin yritän nyt sen sijaan saada tuohon itsesyytöksien litaniaan sanaa väliin "hei comaan, ehkä vika on kuitenkin niissä".

Ajatusprosessini ja reaktioni on siis edelleen entisellään mutta se että tälle tunteelle on olemassa toinenkin vaihtoehto, alkaa hiljalleen painua tajuntaani. Yritän myös nykyään aktiivisesti tuntiessani ahdistusta miettiä läpi kaikki ympäristössäni kenelle saattaisin olla vihainen. Vihani kun purkautuu ahdistuksena...

Tunne itsessään on kuin olisin matkalla. En koe olevani lähelläkään päämäärää mutta aistin että olen kuitenkin kulkenut matkan eteenpäin siitä kun masennukseen sairastuin. Miten tilanne kehittyy ajan kanssa jää nähtäväksi.

Suru

Kuten jo mainitsinkin aiemmin, läheinen sukulaiseni kuoli hiljattain. Sairaus ja kuolema tuli hyvin äkillisesti ja yllättäen eikä siihen ehtinyt valmistautua millään lailla. Kun sain tietää tapahtuneesta lähdin sairaalaan nopeasti ja ehdinkin parina viimeisenä päivänä tavata läheiseni.

Nuo pari päivää sairaalassa ja kotona olivat henkisesti todella raskaita. Koin suuttumusta ja vihaa "eikö hän voinut olla varovaisempi?" ja samalla myös epäuskoisuutta. Yritin purra hammasta yhteen etten hajoaisi näinä viimeisinä hetkinä.

Nyt hän on kuitenkin poissa eikä tule enää takaisin. Tätä on hirveän vaikea käsittää. Kuolema - kuinka lopullista se onkaan. Tuntuu niin epäreilulta, niin surulliselta ja ahdistavalta etten enää pääse näkemään häntä. En enää ole lapsi enkä teinikään ja kaiken järjen mukaan nämä menetykset pitäisi jo käsittää järkitasolla. Hetkittäin ymmärränkin hänen lähteneen ja hyväksyn tapahtuman mutta toisina hetkinä olen vain surullinen ja ahdistunut enkä tiedä mitä tehdä.

Haluaisin päitä vadille. Syyllisen löytyminen tapahtuneeseen tuntuisi jotenkin kohtuulliselta vaikkei tässä tilanteessa se mihinkään johtaisi tai ketään auttaisi. Jotenkin haluaisin silti konkreettisen kohteen jolle vihaani purkaa. Tällä hetkellä kaikki perheessämme ja lähellä surevat yhtä lailla enkä voi kiukutella kenellekään.

Miksi kuolema tuntuu niin pahalta? Se on osa elämää ja joillekin, hyvin sairalloisille ja vanhoille ihmisille, jopa pitkän kärsimyksen jälkeen helpotus. Läheisemme säilyvät muistoissamme aina mutta kun se ei tunnu riittävän...

Myöskään suremista itsessään ei pidetä sosiaalisesti hyväksyttävänä. Ihmiset ympärillämme ahdistuvat mikäli joku on vaikka työpaikalla pitkään surullinen. Tuntuu että yhteisöt vaatisivat yleistä reippautta ja hyvää tuulta työpaikoille ja kaveriseuraan. Entistä vaikeammaksi tekee se että nämä tunteet joutuukin sitten käymään läpi yksin hiljaisuudessaan.

Jotenkin kaipaisin nyt toiseen kulttuuriin missä suruaan saa vuodattaa ulvoen vaikka kadulla tai kirkossa, tämän sovinnaisen ja sisäänpäinkääntyneen kulttuurimme sijaan...

Kuinka erottaisin toisistaan ikävät tunteet?

Ongelmanani on että masennuksen myötä kaikki vaikeat tunteet ovat kärjistyneet yhteen yleiseksi ahdistukseksi. Suru, viha, stressi, jännitys ja pelko ilmentyvät kaikki ahdistuksena. Olen siis joutunut, ja joudun, opettelemaan uudestaan tunteitani.

Lapsena ja teininä koin vielä vihaa ja suuttumusta. Olin vihainen ja sain jopa raivokohtauksia toisinaan. Olin myös avoimesti kyllästynyt ja masentunut elämääni, ahdistumatta siitä sen kummemmin. Stressiä en pelännyt koska tiesin että se menee ohitse aikanaan kuten jännityskin.

Nyt pelkään ahdistusta. Ahdistun niin usein enkä keksi olooni selvää syytäkään aina. Mikäli koen ahdistusta ilman ilmiselvää aiheuttajaa olen joka kerta varma että se johtuu masennuksestani. "Masennukseni on pahentunut!"-reaktio tulee siis aika helposti. On myös väsyttävää yrittää jatkuvasti analysoida kylmästi omaa elämäänsä. Miksi tunnen näin? Miksi koen näin? Takaraivossa piilee pieni pelko siitä että jos syynä onkin joku muu kuin esim. suru tai jännitys.

En tiedä miksi reagoin ahdistuksen kautta asioihin nykyään. Keittiöpsykologina sanoisin että aivoni eivät pysty käsittelemään vaikeita tunteita joten blokkaavat ne joka puhkeaa ahdistuksena. Mutta kuitenkin tiedän olevani jo aika vahva. Pystyisin (ehkä?) käsittelemään näitä tunteita! Sitäpaitsi haluaisin itkeä ja surra. Haluaisin rehellisesti pelätä tai jännittää. En halua jatkuvaa ahdistusta :(

Olen ymmärtänyt että tämä tapa reagoida masennuksessa on kuitenkin melko tavallista. Olisi hienoa kuulla kohtalotovereitten kokemuksia - onko teitä siellä? :) Miten tästä pääsee eteenpäin ja oppisi käsittelemään elämän kolhuja ja vaikeuksia rehellisesti?

Lohtusyömisestä

Huoh. Kirjoitin tänne jo kerran mutta tekstini hävisi jollain hauskalla pikakomennolla bittiavaruuteen...

Kirjoitin siis syömisestä ja ahdistuksen käsittelystä herkuttelulla. Tajusin jokin aika sitten että ellen nuku pois ahdistusta, syön sen pois. Ontto ahdistava tunne vatsassa täytyy poistaa jollain tapaa, ja ruoka tuntuu niin helpolta ja luontevalta keinolta siihen.

Länsimaisessa kulttuurissa turhaan syömistä ei tuomita. Syöminen on parhaimmillaan nautinto, elämys! Pientä herkuttelua pidetään terveenä itsensä hemmotteluna eikä sitä katsota pahalla ellei kyseinen henkilö ole huomattavan ylipainoinen. Kuitenkaan syöminen ei ratkaise takana piileviä ongelmia: vain vaimentaa ne hetkiseksi, mahdollisesti sysäten niitä eteenpäin.

Syöminen tuntuu kuitenkin turvalliselta, samoin kuin nukkuminen tai muut perustarpeemme. Kun vaakakupissa painaa henkinen hyvinvointi, tuntuu se myös hyvin perustellulta vaikkei edes olisi nälkä. Lohtusyömisen seuraus on kuitenkin helposti että paino nousee. Itselläni loiva ylämäki alkoi jo nelisen vuotta sitten eikä pyöristynyt ulkomuotoni nyt ainakaan rentouta tai piristä mielialaa...

Mikä vaihtoehdoksi siis syömiselle? Yksi askel olisi ainakin oikean nälän tunnistaminen ja sen erottaminen ahdistuksesta. Toinen askel olisi uusien ahdistuksen purkukeinojen keksiminen. Yksi näistä voisi olla vaikkapa kirjoittaminen. Mikäli vain jaksan voisinkin yrittää kirjottaa lähiaikoina tänne ahdistusten iskiessä. Kenties se tekee blogista synkemmän mutta toisaalta kyseessä on masennusblogi joten mitä odotitte :D Katsotaan miten jatkossa käy!

Nousuja ja Laskuja...

En näköjään kirjoita tänne kovin usein. Silloin kun voin hyvin, en koe että kirjoittaminen on tärkeää ja silloin kun voin huonosti, en jaksa. Edellisestä kirjoituksestani on jo kulunut vuosi ja tuntuu että paljon olisi tapahtunut tässä ajassa.

Viime syksynä koin että terapiani edistyi kovaa vauhtia, tuntui että todella kävin harppauksia eteenpäin terapiaprosessissa. Nyt keväällä KELA:n tukema terapia loppui ja jatkan vähemmän säännöllisesti omalla kustannuksellani. Jotenkin toivoin että kevääseen mennessä olisin jo "terve" - olihan terapiaa jo kulunut 3 vuotta, eli KELA:n kustantama enimmäismäärä. Täytyyhän sen ajan riittää! No eipä näytä riittäneen...

Toisaalta olen välillä voinut erittäin hyvin. Kevään aikana koin jopa parantuneeni niin paljon etten enää olisi niin riippuvainen terapiasta ja lääkityksestä. Hain kesätöihin paikkaan jossa burn-out:ini puhkesi ja kevään lopusta lähtien olen voinut eritasoisen huonosti. Työ on stressannut, työympäristö on ahdistanut ja olen kokenut olevani loukossa. Vaikka kyseessä onkin vain määräaikainen työ niin kolaus oli kovempi kuin osasin odottaa. Miksi voimani eivät riittäneetkään? Miksen ollutkaan jo tarpeeksi terve?

Välillä masennus tuntuu kuin löisi toistuvasti päätänsä seinään. Luulisi että kokemuksista oppisi jotain (voitko huonosti tässä työpaikassa? älä siis palaa!) mutta ei. Sama naiivi hölmö olen kuin ennenkin. Kuvittelen kulkevani vaikka seinän läpi jos tahtoa vain riittää. Miksi aiheutan tämän itselleni? Enkö h-a-l-u-a muuttua? Vai enkö uskalla?

Läheiseni sanoi että luultavasti vieroksun muutosta; pelkään muutosta itsessään tai pelkään ympäristöni reaktioita muuttuessani. Persoonani on kuitenkin osaksi ympäristön luomaa. Jos minut on "kasvatettu" tai pakotetettu tällaiseksi niin minkälainen onkaan reaktio jos päätänkin muuttua? Kiltistä tytöstä tulisikin päällepäsmäri? En tiedä mitä ajatella tästä, pitäisi varmaan pohtia aihetta lisää.

Yksi ongelma masennuksessani on ahdistuksen purkaminen. Tässä vaiheessa - reilun kolmen vuoden jälkeen - tuntuu että kaikki on jo sanottu; kaikki ajatuskuviot käyty läpi; kaikki lapsuudentraumat sörkitty auki. Tämähän ei ole totuus mutta joka tapauksessa koko aihe kyllästyttää jo :( Enkä varmasti ole ainoa: en myöskään halua vaivata läheisiäni liikaa urputuksellani. (Tässä vaiheessa pieni vihainen ääni sisälläni huutaa jo että perhana! juuri tää ajatusmalli sun pitäisi katkaista..!)

Ehkä kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa tunteita ja ajatuksia. Varmasti edelleen kannattaa vaikeista aiheista jutella ystävillekin, mutta puolivalmiit ajatukset ja yleinen turhautuminen voisi olla parempi käydä ainakin välillä läpi ihan yksin. Hmm... Ehkä?

Toivoisin että saisin kaiken ahdistukseni purettua vihaksi. Koko kuvio on vain niin vieras minulle, että kun kerrankin - viime talvena - räjähdin bussissa epäasialliselle kuskille, sain jälkeenpäin niin suuret syyllisyydentunteet että aloin jossain vaiheessa jo epäillä tapahtuiko tilannetta lainkaan vai oliko kuitenkin vain unta!

En siis osaa oikeastaan kohdistaa vihaa kehenkään muuhun kuin itseeni. Luultavasti pelkään menettäväni ystäväni ja läheiseni mikäli "heittäydyn hankalaksi" tai suutun. Olen yrittänyt harjoitella tätä välillä mutta ei kuitenkaan luonnistu vielä automaattisesti vaan vaatii tosi paljon voimia...

Eräs sukulaiseni kuoli viikko sitten. Tämänkin käsittely on ollut vaikeaa itselleni. Suru on niin valtava ettei sitä tiedä miten sitä lähtisi purkamaan. En halua tukeutua perheeseeni koska pelkään että tilanne kääntyisi päälaelleen ja loppuisi niin että minä lohdutankin heitä. Onneksi terapia jatkuu taas viikon kuluttua niin pääsee purkamaan mieltänsä taas kerros kerrokselta...