Ongelmanani on että masennuksen myötä kaikki vaikeat tunteet ovat kärjistyneet yhteen yleiseksi ahdistukseksi. Suru, viha, stressi, jännitys ja pelko ilmentyvät kaikki ahdistuksena. Olen siis joutunut, ja joudun, opettelemaan uudestaan tunteitani.
Lapsena ja teininä koin vielä vihaa ja suuttumusta. Olin vihainen ja sain jopa raivokohtauksia toisinaan. Olin myös avoimesti kyllästynyt ja masentunut elämääni, ahdistumatta siitä sen kummemmin. Stressiä en pelännyt koska tiesin että se menee ohitse aikanaan kuten jännityskin.
Nyt pelkään ahdistusta. Ahdistun niin usein enkä keksi olooni selvää syytäkään aina. Mikäli koen ahdistusta ilman ilmiselvää aiheuttajaa olen joka kerta varma että se johtuu masennuksestani. "Masennukseni on pahentunut!"-reaktio tulee siis aika helposti. On myös väsyttävää yrittää jatkuvasti analysoida kylmästi omaa elämäänsä. Miksi tunnen näin? Miksi koen näin? Takaraivossa piilee pieni pelko siitä että jos syynä onkin joku muu kuin esim. suru tai jännitys.
En tiedä miksi reagoin ahdistuksen kautta asioihin nykyään. Keittiöpsykologina sanoisin että aivoni eivät pysty käsittelemään vaikeita tunteita joten blokkaavat ne joka puhkeaa ahdistuksena. Mutta kuitenkin tiedän olevani jo aika vahva. Pystyisin (ehkä?) käsittelemään näitä tunteita! Sitäpaitsi haluaisin itkeä ja surra. Haluaisin rehellisesti pelätä tai jännittää. En halua jatkuvaa ahdistusta :(
Olen ymmärtänyt että tämä tapa reagoida masennuksessa on kuitenkin melko tavallista. Olisi hienoa kuulla kohtalotovereitten kokemuksia - onko teitä siellä? :) Miten tästä pääsee eteenpäin ja oppisi käsittelemään elämän kolhuja ja vaikeuksia rehellisesti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti