Lyhyesti tarinani...

Poltin itseni loppuun 2008 keväällä liialla työllä. Olin tunnollinen tyttö joka ei tuntenut rajojaan eikä kuunnellut varoituksia itsensä ylikuormittamisesta. Kaikki kaatui paniikkihäiriö-oireisiin joiden myötä hakeuduin hoitoon. Minulle kerrottiin stressioireista ja kirjoitettiin sairaslomaa jota en pitänyt. Tein lisää töitä. Lopuksi olin niin väsynyt että selvisin sovituista kesätöistäkin vain nippa-nappa, lääkkeiden ja kaljan avulla. Syksyllä 2008 ajattelin levätä mutta tilani vain huononi kunnes sain masennusdiagnoosin...

Vastahakoisesti otin vastaan masennuslääkityksen ja hain kelan kustantamaan terapiaan joka minulle myönnettiin maaliskuussa 2009. Parantuminen on ollut hidasta ja takkuista mutta hiljalleen huomaan voimieni lisäntyneen, itsetuntemukseni parantuneen ja muuttuneeni vahvemmaksi ihmiseksi. Takapakkejakin on ollut mutta suunta on loivasti ylöspäin :-)

Itsestäni voisin kertoa sen verran että olen päälle 20 vuotias, opinnot vielä kesken, työkokemusta alalta jos toiselta jonkin verran. Masennus oli vaikea hyväksyä senkin takia että olen aina ollut hyvin positiivinen ihminen joten 'joku negatiivinen sairaus' ei yhtään tuntunut omaltani. Oireet ovat olleet lähinnä ahdistuksia eri muodoissa; pelkotiloja; univaikeuksia; väsymystä ja uupumusta kaikkeen... Edelleen osaan nauttia elämästä mutta oireet vyöryvät välillä niin vahvasti päälle että nakertavat elämäniloa ja voimia.

Välillä mietin katkerana miksi juuri minä? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Joskus tekisi mieli vain lopettaa taisteleminen ja lohduttomimpina hetkinä tuntuu ettei hoidosta ole mitään hyötyä ja parempi kaikille vain kuolla pois. Nämä hetkittäiset tunteet olen jotenkin oppinut sietämään ja hyväksymään vaikka onkin rankkaa. Näenkin tämän elämäni haastavimpana kriisinä josta yritän selvitä ja kasvaa vahvemmaksi ihmiseksi. En ole suunnitellut parantumiseni jälkeen (vittu paras ois tapahtua... ja sori kiroilu...) enää ikinä sairastua masennukseen! Olen todellakin päättänyt päästä tästä kokonaan yli, sen olen ansainnut! :-)

Muttajoo, hyvin henkilökohtaista tekstiä... Mietin aluksi hyväksyisinkö lainkaan kommentointia mutta päätin kuitenkin kokeilla jos tämä toimisi, voi tosin olla että tämä tulevaisuudessa muuttuu. Tällä blogilla ajattelin lähinnä peilata omia ajatuksiani ja ehkä myös seurata parantumisprosessiani(?). Aiemmin eivät voimani ole riittäneet tähän projektiin mutta nyt alan olla niin vahva että ehkä pystyn tähän :-) Toivon että jollekin joka on kokenut samaa näistä teksteistä ja ajatuksista voisi olla jotain hyötyäkin...